Ohjaus ja neuvonta: oma luontosuhteeni

Luonto- ja tai ympäristöneuvojan oma luontosuhde on pohja, jolle myös hänen ammatillinen identiteettinsä rakentuu. 

Oman luontosuhteeni selvittämiseksi on päästävä isäni luontosuhteen jäljille. Isäni (ja äitini) kasvoivat suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansakouluikäisestä asti Vantaan Kannistossa ja Kivistössä, joka oli vielä 50-60 -luvuilla käytännössä maaseutua. Sähkötkin alueen viimeisiin taloihin vedettiin vasta 60-luvulla. Toki tuon ajan lapsille, jotka eivät vielä olleet tukehtuneet krääsävirikkeiden aiheuttamien tekaistuiden tarpeiden aiheuttamaan ahdistukseen ja ähkyyn, metsä oli kaikkein luontevin leikkiympäristö, ehkä siksikin että se tarjosi pakopaikan alkoholistiperheissä. Syntymäsydänvikainen äitini suuntautui luultavasti fyysisten rajoitteidensa takia enemmän kaunotaiteisiin - mitä nyt oli isoveljensä intiaanileikin maalitauluna - kun taas isäni aikansa tyypillisten poikain tapaan otti ympäröivät maastot leikkikentäkseen aina Koivupäähän, Reunaan ja Vestraan saakka.  

Isäni pitää itse saaneensa oman luontosuhteensa kehittymiselle keskeisen siemenen kouluikäisenä ruotsalaisen luontokuvaajan Per Hafslundin kirjasta Löytöretki luontoon. Kirjassa upeita kuvia säesti tarinamuotoinen, jännittävä kerronta esimerkiksi laakasukeltajasta ja töyhtöhyypästä. Sama kirja kului sitten minunkin käsissäni, ja jos kirja jostakin vielä löytyisi - luultavasti se meni roskikseen Porvooseen muuton mukanani siinä samassa, salaperäisessä pahvitynnyrissä kuin kaikki muukin kadonneeksi julistettu – niin kirjan kuluneisuus ja runsaat kommentit ja piirustukset marginaalissa paljastaisivat kirjan käytössäkuluneisuuden asteen (onnistuin nyt ostamaan toisen kappaleen nettidivarista).  

Kivikaupungin lapsena isäni onneksi panosti luontosuhteeni kehittämiseen, ja vietin isäni kanssa paljon aikaa myös Helsingin puistoissa, aivan erityisesti Kaivopuistossa ja Ullanlinnanpuistossa, Suomenlinnassa ja tietenkin isovanhemmillani Kivistössä ja Kannistossa. Siellä seurasin isääni mukaan sieniretkille jo reppuselkäikäisenä; isäni oppi sienestämään kylänmieheltä, joka tarjosi hänelle shakkipeliseuraa ja ehkä alkoholisoitunutta, lukutaidotonta verhoilijanretkua paremman isänkorvikkeenkin. 

Joskus kävelimme Ullanlinnasta Keskuspuistoonkin asti, ja muuttaessani 9-vuotiaana Kannelmäkeen, opin Töölöstä Myyrmäkeen työmatkansa pyöräilevältä isältäni (perheeni autottomuus varmasti myös edesauttoi luontosuhdetta), että kaikin puolin parhaan (myös nopeimman) reitin Kannelmäestä 10 kilometrin päähän Helsingin keskustaan tarjoavat Keskuspuiston pyörätiet. Opin itse pyöräilemään Kannelmäestä isäni luokse Töölöön varsin nuorena, ja sittemmin Keskuspuiston reitistö on tullut minulle läpikotaisin tutuksi niin työmatkapyöräilijänä kuin juoksijanakin. 

Innostuin juoksemisesta parikymppisenä, kuultuani huhuja että armeijaan mentäessä kannattaisi olla hyvässä kunnossa. Suuntasin Atte-kaverini ja hänen parin kaverinsa kanssa Aten usein täyteen kapasiteettiin pakatussa kuplavolkkarissa Pirkkolaan, jonka 3 kilometrin pururata opetti minut nauttimaan paitsi juoksemisesta, mutta ennen kaikkea liikkumisesta luonnossa (hiihtämisestä en ole juuri koskaan nauttinut, vaikka sitä olenkin velvollisuudentunnosta välillä yritellytkin). Keskuspuiston lisäksi etenkin Talinhuipun ja Patterinmäen lenkkimaastot ovat tarjonneet virkistystä paitsi ruumilleni, niin pian havaitsin että myös mieleni virkistyy. Pian halusin lähteä lenkeilleni nimenomaan ikonisten maisemien vuoksi, tarkistamaan miten valo sillä kertaa puunlehtien lomasta siivilöityy. 

Kerran kesällä 2005 asuessani Talinrannassa lähdin vaihteeksi lenkkeilemään ikonisiin maastoihini Keskuspuistoon. Tällöin näin puuhun nastoilla kiinnitetyn A-nelosen, jossa kerrottiin Laaksoon suunnitellun ns. kaupunkivilloiksi brändätyistä pienkerrostaloista muodostuvaa pienkerrostaloaluetta. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja sain kutsun täpötäyteen Meilahden koulun jumppasaliin, jossa arkkitehti Janne Prokkola esitteli suunnitelmia. Ne herättivät paikalle saapuneissa niin paljon pelkoa ja vihaa rakkaan metsän puolesta, että laitoin ruutupaperin kiertämään. Tilaisuuden loputtua siinä oli satakunta sähköpostiosoitetta. Sähköpostilistasta kasvoi pian kansanliike, joka ravintola White Ladyssä otti nimekseen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!  

Kansanliike järjesti lukuisia ulkoilmatapahtumia, piti yhteyttä päättäjiin ja kirjoitti mielipidekirjoituksia. Liikkeen tiimoilta liityin myös Länsi-Helsingin Vihreisiin liikkeen toisen puuhaihmisen varavaltuutettu Kirsikka Bonsdorffin innoittamana. Perustin kansalaisliikkeelle myös oman blogin. Samanaikaisesti myös muualla Helsingissä lähdettiin liikkeelle lähimetsien puolesta. Syntyi Kaupunkimetsäliike, jossa olin mukana järjestämässä työpajoja Sosiaalifoorumiin ja kurssia kansalaisvaikuttamisesta työväenopistoon. Lisäksi perehdyin silloin tuoreeseen Maankäyttö- ja rakennuslakiin niin läheisesti, että konsultoituani kaavoituslainsäädäntöeksperttejä, kuten Tapani Veistolaa ja Lauri Tarastia, kirjoitin Kaupunkimetsäliikkeen lausunnon kyseisen lain muutosesityksestä. 

Luontosuhteeni on ollut pitkä matka itseäni kohti. Se on vienyt minut myös kaupunkitutkimuksen väitöskirjaopintoihin Helsingin ja Oslon yliopistoihin, joissa olen itseopiskellut viheralueiden ja puistojen historiaa, käyttöä, niihin liittyviä intressejä ja konflikteja. Puoluepolitiikan jätin turhauduttuani siihen havaintoon, että monille cityvihreille luonnoksi riittää parvekeruukku, eikä metsästä niin väliä paitsi jos sen läpi pääsee nopeasti pyörällä.  

Palaan säännöllisesti omiin ikonisiin maisemiini. Teen pyhiinvaellusmatkoja Keskuspuistoon, Talinrantaan ja Kanniston sienimetsään. Siellä hiljennyn ja pysähdyn omassa henkilökohtaisessa ”kirkossani”. Kuitenkin suhteeni luontoon on ollut paljolti kunnioittavan vierailijan, joka yllättävän harvoin on poikennut poluilta. Tämä opiskelu on ohjannut omaa luontosuhdettani vakavampaan suuntaan, ja alan erottamaan puita metsältä. Minulla on ollut luontoon – kuten toiseenkin suureen rakkauteeni, musiikkiin – romanttinen suhde, joka ei kuitenkaan ole onneksi kärsinyt siitä että nyt erotan mistä lehto alkaa, ja nyt tervehdin ilolla aina nähdessäni kielon tai tavatessani keto-orvokin. Sieniä ja eläimiä olen aina harrastanut, ja kettu on erityinen toteemieläimeni, josta miltei kosketusetäisyydelle olen muutamia kertoja päässyt. Nyt olen myös ymmärtänyt, että lapsuuteni sienimetsän äänimaisema oli peippo. Sanoinkin yhdelle opiskelukaverilleni, että omistauduttuani kuluneet 35 vuotta musiikinkuuntelulle, seuraavat 35 vuotta omistaudun linnunlaululle. 

6. 
   

Ensimmäisen työharjoittelun opetuksia

Ensimmäinen työharjoitteluni oli 4.2.- 8.3. Porvoon Klubitalolla. Jos aiemminkin olen epäillyt autottomuuteni olevan tietty rajoite tai ainakin työkenttääni rajaava asia ainakin luonto-ohjaajana työskentelemisessä, niin nyt ainakin on tullut selväksi, että missään hoitolaitoksessa tai vastaavassa tai matalan kynnyksen paikassa työskentely tai sosiaalialaa edes sivuavat, ohjauselementtejä sisältävät toimenkuvat eivät pitemmän päälle tule kyseeseen ajokortittomalle, ainakaan Helsingin ulkopuolella ainakaan jos kohderyhmä/asiakaskunta on luettavissa nk. erityisryhmiin (mitä sitten ovatkaan, sillä onhan ihmisen toimintakyky ja "normaalius" jatkumo).

Ylipäätään luonto-ohjaajana työskentelemisen edellytykset ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella varsin rajalliset ilman autoa. Tämä tulee ottaa huomioon myös retkikohteiden suunnittelussa. Esimerkiksi jouduimme luopumaan suunnitellusta Viikin retkestä, koska kattavista bussiyhteyksistä huolimatta Porvoosta Viikin luontokohteisiin ei ole järjestettävissä kyyditystä ovelta ovelle, eikä tämä muuten onnistuisi autollakaan.

Jos asiakaskunnasta suurin osa on autottomia ja joukkoliikenteen kattavuus on mitä on, tällöin työnkuvaan kuuluu rivienväliin kirjoittamattomanakin kuskaamista, ainakin jos työnkuvassa on yhtäänkään leikkauspistettä sosionomin työnkuvan kanssa, eli se sisältää ohjauselementtejä. Esimerkiksi näyttötutkintotilaisuuden - retki Helsinkiin, Luonnontieteelliseen museoon - onnistumisen kannalta olennainen tai kriittinen osallistuja haettiin kotoaan autolla. Tämä ei olisi onnistunut ilman salamannopean toisen ohjaajan reaktionopeutta. Onneksi kyseinen osallistuja saatiin sitten matkaan mukaan; ensimmäinen "Ison Kirkon" vierailu kymmeniin vuosiin kirvoitti sellaisen hymyn, että jo tämä oikeutti paitsi kyseisen retken, pelasti paljon työharjoittelusta. Kiitos K, olit luontokerhoni selkäranka.

Toinen vähävaraisen asiakaskunnan kanssa mietittävä käytännön järjestely on ruokailu. Omilla eväilläkin toki pärjää, mutta luonnossa tarpominen syö energiaa. Jos taas haluaa harrastaa omatoimiruokailua esim. trangialla, tämä tarkoittaa sitä että ainakin yhdellä mukaanlähtijällä on hyvä olla auto, sillä ei 10-15 ruokailijalle oikein eväitä mukana kanna.

Asiakasryhmä kannattaa tuntea tarkoin, heidän mahdollisuutensa tai rajoitteensa. Muuten voi käydä kylmät, jos suunniteltu retki peruuntuu eikä varasuunnitelmaa ole tehty. Toki säältään äkkiväärässä eteläsuomalaisessa talvessa tämän tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; jos keliolosuhteet ovat yön tai viikonlopun aikana muuttuneet sellaisiksi että liikkuminen on paitsi epätyydyttävää, myös vaarallista, varasuunnitelma pitäisi olla tehtynä. Mennäänkö kohteeseen kyydillä, mistä kyyti saadaan (tai onko jo hankittu) vai katsellaanko luontodokumentteja videotykiltä? Kaikki retkivalmistelut tulee tehdä todella tarkoin: kuljetukset, reittisuunnitelma, pakkaus, ruokailun miettiminen, ohjelma (tai sen puute; jos ihmiset viihtyvät yhdessä niin ohjelmaa ei tule olla liikaa).

Jos mahdollisuuksia ulkona liikkumiseen on vähän, toimenkuvaa kannattaakin rukata enemmän luennointityyppiseksi kuin varsinaiseksi retkiohjaajaksi. Kuitenkin, Klubitalon kaltaisissa matalan kynnyksen paikoissa kaikki tekevät kaikkea, ja tämä kannattaa ottaa huomioon työharjoittelupaikkaa mietittäessä. Jos haluaa nimenomaisesti keskittyä omaan ammattitaitoonsa liittyviin tehtäviin, silloin esimerkiksi Kierrätyskeskus tai Suomen Latu on soveliaampi paikka kuin asukastalo tai toimintakeskus, ainakin tapauksessa jossa olet koko lailla yksin vastuussa omasta sektoristasi. Vaikka apua olisi aina tarjolla, kuitenkin olet viime kädessä yksin, ja tämä vaikeuttaa logistiikkaa. Autottoman ohjaajan tulee varmistaa että auto- tai bussipaikkoja on vähintäänkin yhtä monta kuin ilmoittautuneita. Retkien pitää olla käytännössä omakustanteisia - tai pikemminkin omakustanteettomia - ja tässä on tietyt haasteensa, kun yhdistyksen virkistyskassassa näkyy pohja.

Retkien onnistuminen - ja toteutuminen - on kiinni osallistujista. Osallistujalista kannattaa pitää helposti saatavilla puhelinnumeroineen, ja varata aikaa vielä edellisenä iltana tai viimeistään retkipäivän aamuna alkaa soitella mattimyöhäisiä läpi. Siitä kannattaa ottaa muutama kopio, joista yksi on mukana retkestä vastaavalla luonto-ohjaajalla, yksi mahdollisella apuohjaajalla ja vielä yksi työharjoittelupaikassa, tässä tapauksessa Klubitalolla. Siihen merkataan myös jo retken maksaneet.

Osallistujien päivän kunto voi vaihdella yllättävän paljon; suunnittelemaani talviretkeen lopulta osallistui kuudestatoista vain seitsemän. Rohkaisu osallistumaan ei riitä, vaan kynnystä tulee oikeasti madaltaa, tarvittaessa vaikka hakemalla kotiovelta. Sielläkin voidaan olla vastassa kalsareissa.

Toki edellä esittämäni huomiot pitää suhteuttaa vuodenaikaan ja keliin; etukäteisvarustautuminen voi aina olla keveämpää lämpimämmällä säällä, ja kasvukaudella luonto-ohjaajan on helpompi tehdä lonkalta varasuunnitelmia.

Viisi viikkoa on kovin lyhyt aika elvyttää luontokerhotoimintaa, saatikka tehdä siinä kovinkaan radikaaleja uusia avauksia; verrattuna puoleentoista vuoteeni Kumppanuustalo Horisontissa, jossa ehdin mm. elvyttää palstaviljelystoiminnan ja olla järjestämässä asukasyhdistysten, Kierrätyskeskuksen luontokoulun ja monenmoisten paikallisten toimijoiden kanssa erilaisia ympäristö- ja kierrätystoimintoja, nyt tuntui siltä että pääsi juuri raapaisemaan mahdollisuuksien pintaa. Talopalavereissa on helppo brainstormata kaikenkarvaisia ideoita, mutta jos oikeasti haluaa järjestää jotain, silloin näin lyhyen ajan puitteissa on oikeasti listattava realistisesti järjestettävissä olevat asiat, projektoitava ne, rekrytoitava niihin vapaaehtoiset mukaan ja suunniteltava tarkasti kaikki aikatauluineen, hankintoineen, vastuutuksineen ja seurantoineen. Tämä ei olisi vaikeaakaan, olivathan kaikki klubitalolaiset alusta loppuun hyvin avuliaita.

Ensimmäinen työharjoittelujaksoni tuotti siis kyllä oppia, josta aika suuri osa meni piilo-opetussuunnitelman puolelle. Viimeistään nyt tuli kyllä selväksi se, että tulen profiloimaan tutkintoani luonto- ja ympäristöneuvojan suuntaan luonto-ohjaajan sijasta: se mahdollistaa monipuolisemmat sijoittumismahdollisuudet ja laajemman työkentän, myös autottomalle. Ammatillisen rajauksen tarkentumisen lisäksi antina olivat uudet tuttavuudet, joiden kuulumisista haluan vastedeskin olla perillä, ja ainakin yksi henkiystävä.

Viikot 41-43: karttamerkkejä ja kurpitsoja

Viimeisinä viikkoina olen säännöstellyt raportointiani koulutekemisistäni, sillä kerrottavaa on ollut tavallista vähemmän. Viikoissa on ollut kertauksen, vähän jopa rääppiäisen makua, mikä on kyllä saavutus amisreformin aikana, sillä tähän saakka opettajat ovat kiitettävästi keksineet meille tekemistä. Nyt on mm. kertailtu suunnistusta, tällä kertaa Herttoniemen ja Viikin maastoissa, jonne veimme pienehköissä n. 3-4 hengen ryhmissä kukin yhden rastin.

Ryhmäni katsoi rastipaikaksi rakennuksen Herttoniemen hyppyrimäen alastulorinteen lähettyviltä. Paha vaan kartan päivitys oli mennyt umpeen, eikä rakennus enää eksistoinut. Kiitos ryhmäni Janinan ja Heinin ratkaisukeskeisyyden, suhtauduimme joustavasti takaiskuun ja markkerasimme uudeksi rastipaikaksi suuren kiven parinkymmenen metrin päähän tarkoitetusta kohteesta.

Ai missä tuolla alastulorinteessä muka pitäisi olla rakennuksen?

Viikkojen aikana on myös opeteltu käyttämään Actiontrack-nimistä sovellusta, jolla voi tehdä toiminnallisia suunnistusratoja. Pelin, tai soveltimen ideana on se, että rastilta toiselle siirtyminen edellyttää esim. kysymykseen vastaamista tai tehtävän tekemistä dokumentoidusti. Erittäin potentiaalinen kapine esimerkiksi Pokemon Go -sukupolven aktivointiin. Aloitin samantien kotikaupunginosani Kevätkumpuun polun rakentamisen poikani ja hänen kavereidensa ajankuluksi tai päänmenoksi.

Isoin projekti kuluneina viikkoina on kuitenkin ollut koululaisten ohjaaminen. Me jakauduimme kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa me opiskelijat ohjasimme Roihikan koulun 4. ja 5. luokkalaisia tekemään kurpitsasta ajankohtaisia halloween-juttuja. Vaihtoehtoina olivat kurpitsalyhdyt, muffinsit ja hillo, joista valitsin hillon olettaen sen vaativan vähiten käsityötaitoa.

Ensimmäisenä päivänä laittamukset koeponnistettiin ja toisena päivänä koululaiset toivotettiin tervetulleiksi. Molempien päivien yhteissessiot käynnistettiin minun ja Suvin laatimalla leikkimielisellä, jopa riehakkaalla Kahoot -kyselyllä ajankohtaisista halloween-aiheista. Vai tiesitkin kai että juhlana ei ole bollywood eikä se tule Intiasta?

Voi olla, että joillakin asia törmäsi kokemuksen puutteeseen koululaisista, mutta eivät nämä missään nimessä mikään haastava porukka olleet. Ehkä pystyin samastumaan tämänikäisiin lapsiin 10-vuotiaan pojan isänä, mutta erittäin yhteistyökykyisiä, toimeliaita, positiivisesti toimeen tarttuvia, aivan ihania koulukkaita olivat! Työpajat menivät kaikilla vallan hyvin, mutta yleiseksi opiksi tarttui ainakin sitä, että kuolleiksi hetkiksi kannattaa miettiä etukäteen jotain vaihtoehto-ohjelmaa ja se, että hiljaisempia ja ujoimpia koululaisia kannattaa välillä rohkaista ja kehua (itse asiassa kehutuksi tuleminen on perusihmisoikeus!) ja myös osoittaa heille tehtäviä. Kaikki tarvitsevat onnistumisen kokemuksia, myös 47-vuotiaat. Joka tapauksessa, oli ohjaaja sitten 18 tai 60, yhtä lailla meillä kaikilla oli ohjattaviinsa aikuisen auktoriteetti, mikä sinänsä jo buustaa itsetuntoa.

Sitäpaitsi muffinsseista ja hillosta tuli molemmista niin helposti hyvää, että näitä voi kokeilla kotonakin. Niistä tykkäsivät kaikki, vaikka 28 koululaisen otoksesta vain 1 väitti etukäteen pitävänsä kurpitsoista.

Kaksi ohjaaja-opiskelijaa leipomusten äärellä.

Urbaani luonto -kurssi vieraili Konalassa kehitysvammaisten asumisyksikössä Lyhty ry:ssä ja sen työpajoilla. Erityismielenkiinnonkohteenamme oli ulkotyöpaja Lato, joka mm. istuttaa kaupungin viheralueille kukkia, tekee lumitöitä ja sen "Erikoisjoukko" mm. vastaa HJK:n futisstadionin nimestä (jonka tämänhetkistä nimeä en kyllä muista) ja Helsingin sataman meriroskiksista. Lisäksi meille esitteli musa- ja mediapajaa jo Pertti Kurikan Nimipäivistä tuttu Sami Helle, jonka avoin, hersyvä ja itseensä luottava persoonallisuus kehotti meitä ideoimaan rohkeasti ja luottamaan myös näihin ideoihin. Vielä kun työnantajatkin ymmärtäisivät sallia tämän ideoinnin, saati kannustaa siihen.

Lyhdyssä kuitenkin kannustetaan, toisin kuin monissa muissa vastaavissa paikoissa. Toivottavasti Lyhdyssä jatkossakin pidetään ovia auki paitsi omiin huoneisiin myös ideoille; valitettavasti vain SoTe-uudistuksen takia jumissa oleva kilpailutuslainsäädäntö tuo epävarmuuden pilviä pitkäjänteisen tulevaisuudensuunnittelun ylle.

Jakson päätteeksi pidettiin sitten karttakoe. Eiköhän siitäkin selvitty.