Ensimmäisen työharjoittelun opetuksia

Ensimmäinen työharjoitteluni oli 4.2.- 8.3. Porvoon Klubitalolla. Jos aiemminkin olen epäillyt autottomuuteni olevan tietty rajoite tai ainakin työkenttääni rajaava asia ainakin luonto-ohjaajana työskentelemisessä, niin nyt ainakin on tullut selväksi, että missään hoitolaitoksessa tai vastaavassa tai matalan kynnyksen paikassa työskentely tai sosiaalialaa edes sivuavat, ohjauselementtejä sisältävät toimenkuvat eivät pitemmän päälle tule kyseeseen ajokortittomalle, ainakaan Helsingin ulkopuolella ainakaan jos kohderyhmä/asiakaskunta on luettavissa nk. erityisryhmiin (mitä sitten ovatkaan, sillä onhan ihmisen toimintakyky ja "normaalius" jatkumo).

Ylipäätään luonto-ohjaajana työskentelemisen edellytykset ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella varsin rajalliset ilman autoa. Tämä tulee ottaa huomioon myös retkikohteiden suunnittelussa. Esimerkiksi jouduimme luopumaan suunnitellusta Viikin retkestä, koska kattavista bussiyhteyksistä huolimatta Porvoosta Viikin luontokohteisiin ei ole järjestettävissä kyyditystä ovelta ovelle, eikä tämä muuten onnistuisi autollakaan.

Jos asiakaskunnasta suurin osa on autottomia ja joukkoliikenteen kattavuus on mitä on, tällöin työnkuvaan kuuluu rivienväliin kirjoittamattomanakin kuskaamista, ainakin jos työnkuvassa on yhtäänkään leikkauspistettä sosionomin työnkuvan kanssa, eli se sisältää ohjauselementtejä. Esimerkiksi näyttötutkintotilaisuuden - retki Helsinkiin, Luonnontieteelliseen museoon - onnistumisen kannalta olennainen tai kriittinen osallistuja haettiin kotoaan autolla. Tämä ei olisi onnistunut ilman salamannopean toisen ohjaajan reaktionopeutta. Onneksi kyseinen osallistuja saatiin sitten matkaan mukaan; ensimmäinen "Ison Kirkon" vierailu kymmeniin vuosiin kirvoitti sellaisen hymyn, että jo tämä oikeutti paitsi kyseisen retken, pelasti paljon työharjoittelusta. Kiitos K, olit luontokerhoni selkäranka.

Toinen vähävaraisen asiakaskunnan kanssa mietittävä käytännön järjestely on ruokailu. Omilla eväilläkin toki pärjää, mutta luonnossa tarpominen syö energiaa. Jos taas haluaa harrastaa omatoimiruokailua esim. trangialla, tämä tarkoittaa sitä että ainakin yhdellä mukaanlähtijällä on hyvä olla auto, sillä ei 10-15 ruokailijalle oikein eväitä mukana kanna.

Asiakasryhmä kannattaa tuntea tarkoin, heidän mahdollisuutensa tai rajoitteensa. Muuten voi käydä kylmät, jos suunniteltu retki peruuntuu eikä varasuunnitelmaa ole tehty. Toki säältään äkkiväärässä eteläsuomalaisessa talvessa tämän tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; jos keliolosuhteet ovat yön tai viikonlopun aikana muuttuneet sellaisiksi että liikkuminen on paitsi epätyydyttävää, myös vaarallista, varasuunnitelma pitäisi olla tehtynä. Mennäänkö kohteeseen kyydillä, mistä kyyti saadaan (tai onko jo hankittu) vai katsellaanko luontodokumentteja videotykiltä? Kaikki retkivalmistelut tulee tehdä todella tarkoin: kuljetukset, reittisuunnitelma, pakkaus, ruokailun miettiminen, ohjelma (tai sen puute; jos ihmiset viihtyvät yhdessä niin ohjelmaa ei tule olla liikaa).

Jos mahdollisuuksia ulkona liikkumiseen on vähän, toimenkuvaa kannattaakin rukata enemmän luennointityyppiseksi kuin varsinaiseksi retkiohjaajaksi. Kuitenkin, Klubitalon kaltaisissa matalan kynnyksen paikoissa kaikki tekevät kaikkea, ja tämä kannattaa ottaa huomioon työharjoittelupaikkaa mietittäessä. Jos haluaa nimenomaisesti keskittyä omaan ammattitaitoonsa liittyviin tehtäviin, silloin esimerkiksi Kierrätyskeskus tai Suomen Latu on soveliaampi paikka kuin asukastalo tai toimintakeskus, ainakin tapauksessa jossa olet koko lailla yksin vastuussa omasta sektoristasi. Vaikka apua olisi aina tarjolla, kuitenkin olet viime kädessä yksin, ja tämä vaikeuttaa logistiikkaa. Autottoman ohjaajan tulee varmistaa että auto- tai bussipaikkoja on vähintäänkin yhtä monta kuin ilmoittautuneita. Retkien pitää olla käytännössä omakustanteisia - tai pikemminkin omakustanteettomia - ja tässä on tietyt haasteensa, kun yhdistyksen virkistyskassassa näkyy pohja.

Retkien onnistuminen - ja toteutuminen - on kiinni osallistujista. Osallistujalista kannattaa pitää helposti saatavilla puhelinnumeroineen, ja varata aikaa vielä edellisenä iltana tai viimeistään retkipäivän aamuna alkaa soitella mattimyöhäisiä läpi. Siitä kannattaa ottaa muutama kopio, joista yksi on mukana retkestä vastaavalla luonto-ohjaajalla, yksi mahdollisella apuohjaajalla ja vielä yksi työharjoittelupaikassa, tässä tapauksessa Klubitalolla. Siihen merkataan myös jo retken maksaneet.

Osallistujien päivän kunto voi vaihdella yllättävän paljon; suunnittelemaani talviretkeen lopulta osallistui kuudestatoista vain seitsemän. Rohkaisu osallistumaan ei riitä, vaan kynnystä tulee oikeasti madaltaa, tarvittaessa vaikka hakemalla kotiovelta. Sielläkin voidaan olla vastassa kalsareissa.

Toki edellä esittämäni huomiot pitää suhteuttaa vuodenaikaan ja keliin; etukäteisvarustautuminen voi aina olla keveämpää lämpimämmällä säällä, ja kasvukaudella luonto-ohjaajan on helpompi tehdä lonkalta varasuunnitelmia.

Viisi viikkoa on kovin lyhyt aika elvyttää luontokerhotoimintaa, saatikka tehdä siinä kovinkaan radikaaleja uusia avauksia; verrattuna puoleentoista vuoteeni Kumppanuustalo Horisontissa, jossa ehdin mm. elvyttää palstaviljelystoiminnan ja olla järjestämässä asukasyhdistysten, Kierrätyskeskuksen luontokoulun ja monenmoisten paikallisten toimijoiden kanssa erilaisia ympäristö- ja kierrätystoimintoja, nyt tuntui siltä että pääsi juuri raapaisemaan mahdollisuuksien pintaa. Talopalavereissa on helppo brainstormata kaikenkarvaisia ideoita, mutta jos oikeasti haluaa järjestää jotain, silloin näin lyhyen ajan puitteissa on oikeasti listattava realistisesti järjestettävissä olevat asiat, projektoitava ne, rekrytoitava niihin vapaaehtoiset mukaan ja suunniteltava tarkasti kaikki aikatauluineen, hankintoineen, vastuutuksineen ja seurantoineen. Tämä ei olisi vaikeaakaan, olivathan kaikki klubitalolaiset alusta loppuun hyvin avuliaita.

Ensimmäinen työharjoittelujaksoni tuotti siis kyllä oppia, josta aika suuri osa meni piilo-opetussuunnitelman puolelle. Viimeistään nyt tuli kyllä selväksi se, että tulen profiloimaan tutkintoani luonto- ja ympäristöneuvojan suuntaan luonto-ohjaajan sijasta: se mahdollistaa monipuolisemmat sijoittumismahdollisuudet ja laajemman työkentän, myös autottomalle. Ammatillisen rajauksen tarkentumisen lisäksi antina olivat uudet tuttavuudet, joiden kuulumisista haluan vastedeskin olla perillä, ja ainakin yksi henkiystävä.

Viikko 39: Luontokokemuksen ja "kokemuksen äärellä"

Viikko 39 alkoi tekemällä harjoituksia, joita voi suoraan soveltaa käytäntöön esimerkiksi omissa luontohoiva-aiheisissa työssäoppimisjaksoissaan: ideana oli havainnollistaa, miten monin tavoin luonnosta kerättyjä raaka-aineita voi hyödyntää. Jotkut tekivät kollaaseja kävyistä, kasvinosista, tomaateista ja ties mistä; sitten tutkimme kiviä, ja käytimme villiyrttejä monenmoisiin tarkoituksiin, kuten yrttiteehen ja jalkakylpyihin. Nyt lienevät viimeiset ajat käsillä keräillä yrttejä, jos niitä aikoo käyttää talvisiin harjoituksiin. Jalkakylpy etenkin oli rentouttavaa, ja yrtit tosiaankin tarjoavat monenlaisia aineksia kuumaan juomaan, vaikka niiden elähdyttävä vaikutus lieneekin ainakin osittain uskonasia, ja rajankäynnissä homeopatian kanssa pitää kyllä olla kovin varovainen ettei oma toiminta leimaudu puoskaroinniksi, vaikka ihminen kuinka on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Iltapäiväsessio vietettiin Tennispalatsiin avatussa, uudessa Amos Rexin taidemuseossa. Sen avajaisnäyttelynä tai pikemminkin installaationa pyöri japanilaisryhmä TeamLab:in interaktiivinen valo- ja ääniteos, joka kutsuu osallistumaan. Se ammensi innoituksensa löyhästi ottaen luonnosta tai ainakin luonnonelementeistä; yhdessä huoneessa vilisti graffitimaista taustaa vasten liskoja, perhosia ja sammakoita, ja kosketusnäytöllä toimivaan seinään oli mahdollista maalata kädellään, tai halutessaan liiskata perhonen kukkakimpuksi. Näyttelyn tässä osassa näyttelytilan peilit yhdessä värisävyltään vaikeasti määrittyvän teoksen kanssa hämärtävät perinteiset ulottuvuudet, ja esimerkiksi meikämandoliino muuttui tämmöiseksi. Tai ainakin tämä on meikäläinen yhtenä katoavana hetkenä:

Yhdessä teoksessa mustavarikset jahtasivat toisiaan cinematyyppisessä tilassa, jossa epileptikko saattaisi saada oireita, sillä teoksen sisällä osallistujia saattoi alkaa huimaamaan. Teoksen ehkä vaikuttavimmassa tilassa syntyi vaikutelma ylöspäin kapillaari-ilmiömäisesti virtaavasta vedestä, ja taustan musiikillinen ambienssi lisäsi aaltomaista vaikutelmaa. Tosin olisi ollut mielenkiintoista kuulla vertailun vuoksi, miten esimerkiksi Debussyn La Mer olisi toiminut tämän elektronisen, hieman geneerisen taustamaton sijasta.

Omilla ehdoillaan, tabula rasana ilman ennakko-oletuksia tai näyttelyesitteen lukemista kokemus olisi ainakin minulla ollut vaikuttavampi; nyt varmasti voidaan kuitenkin sanoa kokemuksen sinänsä täyttäneen tarkoituksensa (ehkä jopa taiteilijoiden tarkoittaman), kun huomasin tulevani hieman surulliseksi pohtiessani sitä, että käykö näin kauas alkuperäisestä innoituksenlähteestään prosessoitu kokemus ehkä jossakin dystooppisessa tulevaisuudessa luontokokemuksesta? Toki taiteissa on aina inspiroiduttu luonnosta, tämän yhteyden ollessa usein tätäkin löyhempi, ja minä en voi välttyä saamasta Sibeliusta päähäni kovin ikonisissa suomalaisvistoissa liikkuessani - mikä ei sekään ole mikään autenttinen kokemus, olihan Sibelius oman kansallisromanttisen aikansa tuote ja minä tästä viitekehyksestä tarpeettomankin tietoinen. Kuitenkin menen mieluummin kuuntelemaan tuulen suhinaa ja meren kohinaa kuin pönöttämään prosessoituun, sähköiseen keinotodellisuuteen. Kiitos Teamlabille ja Amoksen väelle ajatusten herättämisestä. Seuraavaksi menen metsään, jonne pääsen myös koulun puolesta. Onneksi.

Tiistaina laadittiin sitten turvallisuussuunnitelma Nuuksion-retkeä varten, Opiskelijakunta jakautui  kahteen retkikuntaan, joista ensimmäiset yöpyvät Nuuksiossa keskiviikon ja torstain välisen ja toiset torstain ja perjantain välisen yön. Itse keskiviikkoiltapysyväisrajoitteisena kuulun jälkimmäiseen ryhmään, ja ikäni ilmeisesti kvalifioi minut turvallisuusvastaavaksi, joka ottaa vastuun retkikunnan turvallisuudesta siltä varalta että opettajille sattuisi jotain (ehkä myös taustani työsuojelutoimijani saattaa oikeuttaa tähän suuntaan!)

Keskiviikko oli varattu pakkaukseen ja matkavarustusten täydennykseen.

Koko tämä lista mahtui ylläolevaan pakaasiin. Tulentekovälineet tosin unhoittuivat, ja trangiassa en aikonutkaan olla omavarainen. Leiripakkaamisen tarkoitus oli osoittaa opettajille osaavansa varustautumisen taiteenlaji, ja kieltämättä varustetasoni on yhden yön varalle vankasti liioiteltu.

Torstaiaamuna koitti sitten lähtö, jossa lähes kaikki mahdollinen, joka voi mennä pieleen, oli mennä pieleen, kun edellisenä etävalmistautumispäivänä poiskytkemäni herätys ei ollutkaan ymmärtänyt itsestään mennä takaisin päälle. Ja kuka sanoi tekoäly? No, sitten vain Onnibussin sijasta pikaguuglaamaan toinen ajoneuvo; pommiin nukkuminen (myös rakkaan puolisoni) merkitsi nimittäin sitä, että minun pitikin ylläolevan kuorman lisäksi marssittaa myös 1- ja 4 -vuotiaani päiväkotiin. Porvoon Liikenteen ykkösbussilla keskustaan, ja kun olin päässyt Matkahuollon kahvikupin ääreen, tiesin itseni voittajaksi. Ja kaikki tämä toteutui ilman varareittisuunnitelmaa, jollaisen tietysti hyvä retkeilijä olisi laatinut. Matka määränpäähän on autottomalle moniosainen; Porvoosta 861:lla Viikkiin ja siitä Jokerilla Leppävaaraan, jossa odottikin jo monia kohtalotovereita. Lepuskista sitten alkoi matkan viimeinen etappi Espoon 238:lla kokonaista 42 pysäkinväliä mutkittelevaa tietä Nuuksioon, ja Kolmoislammintien pysäkiltä vielä vähäsen käveltävää perille, jossa odottivatkin nämä maisemat:

Teltanpystytyksen jälkeen kevyt kenttälounas lisäävainvesi-tyyppisesti, ja sitten etukäteen suunnitellulle arviolta noin 7,5 km patikkaretkelle - joka mutkitteli huomaamatta Espoon ja Vihdin rajan molemmin puolin siksakkia - halki komeiden, varsin mäkisten ja jylhien maisemien, jotka olivat kuin Gallén-Kallelan maalaamat. Tällä kalliolla - jolla keitettiin kahvit - alkoi välittömästi soida päässä sir Thomas Beechamin (Bart. CH) tulkinta Sibeliuksen kutosesta (jonka voi kuunnella klikkaamalla tämän bloggauksen linkkiä).

Nämä maisemat ovat kuin Kolilla.

Patikoinnin määränpää oli tämä luola:

Patikkaretki opetti vastaavia reissuja joskus ehkä johtavalle sen, että isommassa joukossa on aina niitä, jotka haluavat kerätä kilometrejä ja loikkia kuin vuorikauriit ja toisaalta niitä, joille riittää rauhallisempikin tahti, ja jotka mieluummin nauttivat maisemista vähän kauemmin. On tärkeää myös valita se, kenellä on vastuu kartanluvusta ja reitillä pysymisestä, kuka pitää vauhtia ja kuka huolehtii peräpäästä. Ei ole ehkä ollenkaan pöhköä jakaa vähänkin isompaa porukkaa ainakin kahteen osaan.

Patikkamatkalla "tarttui" mukaan kassillinen sieniä, joita kannettiin minulle tunnistettaviksi. Kukaties sain osan sienestyksen näyttökokeesta suoritettua patikoinnin sivutuotteena. Iltatulella saalis grillattiin ja loput annettiin yhden opiskelijan ruoka-avuksi.

Ahti ei onneksi suonut antimiaan, sillä leirimme säilyi kuivana sääennusteita uhmaten, toisin kuin ensimmäinen leiri, joka sai pystyttää telttansa opetellen samalla toimimista tarpin alla.

Toisen leiripäivän aamu aloitettiin solmujen opiskelulla. Opin, että suosimani Pertsan tuplasykerö on kyllä ihan oikea solmu, nimeltään tuplasorkka. Ilmeisesti Sudenpentujen käsikirjasta 70-luvulta on sittenkin jäänyt jotain takaraivoon, sillä tällaiselle tumpelollekin solmut olivat yllättävän helppoja.

Leiri terottaa myös kestävää elämäntapaa: kaikki roskat otetaan mukaan ja astioita joko ei tiskata tai tiskataan järvestä nostetulla vedellä mutta ei järvessä. Toisiaan auttavassa ja empaattisessa porukassa, jossa jokainen osaa jotain mutta toiset hyvinkin paljon, jaettu luontokokemus on ollut hieno. Vaikka luontokokemus on kyllä hieno yksinkin koettuna.

Telttailu puhdistaa, vaikken peseytynytkään puoleentoista vuorokauteen. Sain siitä kipinän, että jos hankkisi kesäkaudeksi riippumaton, niin yhdestä tai kahdesta yöstä selviäisi hyvinkin pienin kantamuksin. Seuraava telttakerta lienee kuitenkin kouluni talvileiri. Tiedä häntä, kuinka kauas lumen perässä pitää silloin matkustaa.

Jäkälät ovat puhtaan ilman indikaattori. Tällaista jäkälämattoa en ole ennen nähnyt.