Malminkartanon metsän kohtalosta

 Eilen Helsingin kaupunki piti kaavakävelyn ns. Malminkartanon keskiosan projektialueella. Malminkartanon keskiosaksi tämän noin 15 hehtaarin alueen kutsuminen on tosin epäiltävissä puhtaaksi hämäysyritykseksi, sillä alue on kokonaisuudessaan metsää, jota kutsutaan Kartanonmetsäksi.

Alue sijaitsee Malminkartanon tunnelissa sijaitsevan juna-aseman päällisellä kalliolla, Pohjois-Malminkartanossa. Se rajautuu etelässä Malminkartanon lounas-koillinen -suunnassa leikkaavaan Malminkartanontiehen, joka yhdistää Konalan ja Kaivokselan. 

Kartanonmetsä. Kuvalähde: http://villistadi.fi.

Kartanonmetsän omistaa kiinteistökehitysyhtiö Sponda, ja alueen luontoarvoja ei ole kattavasti selvitetty. Siellä on kuitenkin lampi (mahdollinen lähde), karua kalliometsää, keloja ja maapuuta. Kannot loistavat poissaolollaan, mikä todistaa alueen luonnontilaisuuden puolesta. Ilman kartoitustakin on selvää, että Kartanonmetsä on Malminkartanon ja sen lähialueiden sekä laajin, yhtenäisin ja arvokkain metsäalue.

Kartanonmetsän päänmenoksi on siis suunnitteilla kaavoitusta. Sitä tilaisuuteen osallistuneet arkkitehdit perustelivat mm. asukaskannan monipuolistamisella ja kuluttajakysynnän lisääntymisellä niin että alueelle suunniteltavat kivijalkakaupatkin saataisiin kannattaviksi. Esitin eilisessä tilaisuudessa huoleni siitä, että on vankat syyt epäillä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. Mitä tällä tarkoitan?

Malminkartanoa alettiin rakentaa reilut 40 vuotta sitten. Se oli ensimmäinen sellainen alue Helsingissä, jonne kaavoitettiin rakennusten kivijalkoihin tiloja liiketoiminnalle. Tämä idea oli peräisin Ruotsissa vaikuttaneelta brittiarkkitehti Ralph Erskineltä; samaan ideaan pohjautuivat sittemmin mm. Pikku Huopalahti ja Ruoholahti. Niissä kivijalkatoiminta on joten kuten kannattanut, koska ne ovat kantakaupunkia. Malminkartano ei ole, ja siellä kivijalkayrittäminen on tavannut jäädä aika lyhytikäiseksi. 

Olen asunut Malminkartanossa kolmeen otteeseen lyhyitä aikoja (1991-1993), 1994-1995 kuukauden ja kesällä 2009 kuukauden ja kehittänyt työkseni alueen asukastoimintaa edesmenneessä asukastalo Horisontissa 2006-2007. Kannelmäessä olen asunut pidempään, vuosien 1980 ja 2011 välissä, ja Malminkartano oli kuin olikin aika lähellä, vaikka Mätäjoki olikin sen ajan nuorille suuri, henkinen muuri. 

Horisontin aikoihin huoli oli jo nyt osin rakentamisen alle jääneestä metsästä, joka sijaitsi täyttömäen ja Myyrmäen välissä, alueella, jonne on rakentunut Honkasuon asuinalue. Horisontti oli myös Helkan ja asukasyhdistyksen kanssa laatimassa Malminkartanon kaupunkipolkua, jossa luotiin kävelyreitti yhdistämään alueen historialliset ja luonnonkohteet. Tätä polkua ei enää valitettavasti löydy netistä; kuten monien projektien kohtalo on, niistä jää usein jäljelle vain muistijälki osallisilleen. 

Takaisin Malminkartanon metsään. Sen arvot eivät tyhjene luonnonarvoihin. Malminkartanon metsä sijaitsee alueen korkeimmassa maastokohdassa, ja sen laki on kurkistanut merenpinnan yläpuolella jo aika pian sen jälkeen kun maatamme peittänyt mannerjää hellitti otteensa. Niinpä alueella onkin ollut asutusta jo harvinaisen pitkään. Erään alueen reunalla olevan talon pihalta löytyi äskettäin muinaishauta, ja aivan lähellä, Myyrmäen eteläosissa löytyi aluetta rakennettaessa 60-70 -luvuilla paljonkin merkkejä kivikautisesta elämästä niin että tämä arkeologinen historia edelleenkin näkyy Myyrmäen nimistössä. 

Malminkartanon metsän läpi on kulkenut ilmeisesti jo kivikaudella käytetty tie. Sellaiset ovat Museoviraston erityisessä suojeluksessa, ja tie erottuu edelleenkin erinomaisesti maastossa tuhansien vuosien jälkeen (kun kallion päältä on kerran jäkälät ja sammalet tallottu, ne eivät välttämättä palaudu milloinkaan).

Kävely oli kaavakävelyksi harvinaisen suosittu: yhteensä mukana oli silmämääräisesti lähemmäs satakunta ihmistä. Päättäjistä mukana oli keskeinen vihreä kaupunkisuunnittelupäättäjä Otso Kivekäs, joka muistutti Helsingin tuoreesta kaupunkistrategiasta, jonka mukaan keskeiset luonnonalueet suojataan kaavoitukselta. Jos Kartanonmetsä ei ole keskeinen luonnonalue, mikä on?

Tällaiset karut kalliometsät, joilla ei ole puuntuotannollista merkitystä, voisi jopa sanoa paikoitellen karukkokankaat, ovat erittäin harvinainen metsätyyppi.

Alueen reunaosat ovat rehevämpää sekametsää.

Metsästä löytyy myös tällainen ympäristötaideteos. 

Metsän itäosaa. Kivikautinen tie näkyy tässäkin. 

Alue on varsin kallioinen. Tämä taitaa olla kaikkein korkein kohta.

Kartanonmetsästä löytyy myös kelopuita. Sinne on joskus laitettu tällainen maja kolmen kelon varaan. Kelopuut ovat monelle elävälle tärkeitä. 

Toivottavasti järki voittaa, ja kaupunki ottaa oman strategiansa vakavasti ainakin Malminkartanossa. Kaupunkiluonto ry aikoo olla mukana järjestämässä keskustelutilaisuutta alueen tulevaisuudesta, jonne tulisi mukaan kaavoituksen osallisia. Luontokartoitus alueelta pitää myös teettää mahdollisimman pian. Se viimeistään kertonee, miksi alueelle kaavoittaminen olisi suoranaista vandalismia. 

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta.