Luontoarvoista piittaamatonta metsäkaupunkia Vantaan Kivistöön

Vantaan Kivistö sijaitsee osittain lentomelualueella, 20 kilometriä Helsingin keskustasta pohjoiseen. Jo ainakin 1980-luvulta saakka on suunniteltu silloisen Martinlaakson junaradan jatkamista kehäratana Kivistön kautta lentoasemalle, josta se yhtyisi päärataan. Jo ennen radan valmistumista 2015 Kivistöön ja varsinkin sen koillispuolella olevaan kymmeniä vuosia kuin Ruususen unta nuokkuneeseen Kanniston kylään alkoi nousemaan uudisrakennuksia, päiväkoteja ja koulu. Toden teolla alueen kasvu sai vauhtia Kehäradan valmistumisesta.

Kehärataa rakennettaessa Kivistön ja Piispankylän väliseen aiemmin liito-oravien kansoittamaan metsään alkoi rakentumaan kerrostalolähiö, josta jo 1980-luvulta on visioitu eräänlaista Vantaan pohjoista ”urbaania” keskustaa, suorastaan rinnakkaiskaupunkia. Viereltä kulkevan Hämeenlinnantien toiselle puolelle 1970-luvulla hylätyn Keimolan moottoriradan maastoihin alkoi rakentumaan niin sanottu Keimolanmäen kerrostaloalue. Sen eteläpuolella on upea Petaksenmetsä, josta löysin Keijo Savolan kanssa aiemmin kartoittamattoman suon, puron ja liito-oravien eldoradon. Keimolanmäen kaavoitus saatiinkin onneksi rajattua liito-oravan ydinalueiden pohjoispuolelle.

Onneksi Petaksen eteläpuolinen Tyttömäen metsä on saanut jäädä rauhaan, mutta toisin kävi sen eteläpuoleisessa metsässä Vehkalan aseman länsipuoleisessa metsässä, joka kaadettiin 2019 mitä epäekologisimmilla verukkeilla, ja toistaiseksi näyttäisi siltä, että turhaan. Kaupunki katsoi tarvitsevansa metsää tähdellisemmin autokauppakeskittymän, jota alueelle ei edelleenkään ole tullut.

Hämeenlinnantien toisella puolella varsinaisessa Kivistössä Vantaan kaupunki hyvin tietoisena liito-orava- ja lahokaviosammalhavainnoista tuhosi suunnitellun uuden kyläkeskustan alle jäävän metsän. Kivistössä ekologinen kompensaatio huipentuu irvikuvakseen; aivan samoin kuin hölmöläiset eivät tiedä, että valoa ei voi kantaa ikkunattomaksi jääneeseen taloon säkeillä, niin Vantaalla ei tiedetä, että monimuotoisuuden indikaattorilajien siirtäminen toivotaan toivotaan -menetelmällä toiselle kasvupaikalle ei tuo menetettyä monimuotoisuutta takaisin.

Itselleni Kivistön ja Kanniston seudut ovat tuttuja, koska synnyin Kivistössä ja molemmat vanhempani ovat kasvaneet näillä kulmilla. Opin Kanniston Linnankartanon metsässä sienestämään, ja edelleen käyn tarkkailemassa ja havainnoimassa näitä oman luontosuhteeni kannalta avainpaikkoja muutamia kertoja vuodessa. Linnankartanon metsä on varsinaisen Kanniston asuinalueen pohjoispuolella – väliin jäävät Stockmannin omistamat pellot - ja siellä ”edistys” tuntuu kulkeneen ohitse, hyvässä mielessä. Metsän ”spirituaalinen” keskus on Hirvikallioksi kutsuttu kukkula, joka on karukkokangastyyppinen kilpikaarnapetäjiä kasvava ympäristö, jossa viihtyvät muun muassa huuhkaja ja metso. Ja nimensä mukaan, siellä oli ennen Kivistön-Kanniston alueen kasvupyrähdystä todennäköisempää törmätä hirviin kuin ihmisiin. Karhuistakin alueella on satunnaisia havaintoja, ja Hirvikalliolla elää erittäin paljon lepakoita. Metsän länsiosissa, lähellä Linnan kartanoa on ainakin vielä muutama vuosi sitten ollut liito-oravan ydinalue, mutta varsinaista liito-orava-aluetta Kartanonmetsä ei mäntyvoittoisena ole.

Vuoden 1980 Hirvikallion alarinteen harvennushakkuiden jälkeen metsä on saanut olla aivan rauhassa, mutta nyt sitä uhkaavat nakertaa Linnankartanon maille suunnitellun hevosurheilukeskuksen ajotie ja henkilökunnan asuintalot.

Vaikka hevosurheilua ei sinänsä vastustaisikaan, niin on käsittämätöntä, miten jo käytössä oleva, asfaltoitu Kylänpääntie, joka johtaa suoraan Linnan kartanoon, ei tule kyseeseen ratsastuskeskuksen ajoyhteydeksi. Toinen vaihtoehto olisi ottaa käyttöön jo 1700-luvulla tunnettu, Kartanonmetsän läpäisevä Forsbackantie, mutta museotienä sen kestopäällystäminen ei tule kyseeseen; sitä paitsi tämä vaihtoehto toisi liikenteen vaikutukset suoraan Kartanonmetsään. Ratsastuskeskukselle onkin suunniteltu uutta Forsbackantiestä lähtevää tieyhteyttä, joka kiertäisi metsän eteläpuolelta. Lisäksi ratsastuskeskuksen työntekijöiden asunnoille on kaavoitettu kaksi tonttia Kartanonmetsään, kiinni Forsbackantiehen.

Minulle vuoden kohokohtana on ollut jo muutamana vuotena pyöräillä Kartanonmetsään ja telttailla siellä yksinäni muutamia öitä, juurtumassa, kuuntelemassa lintujen ääniä ja vähän harjoittelemassa luontokartoitustakin. Tähän saakka Kartanonmetsä on saanut vielä olla rauhassa, mutta vaikka itse Hirvikallio ja sen välitön lähiympäristö jäisivätkin rauhaan, jokainen kerta voi olla viimeinen kerta nähdä Kartanonmetsää kiertävät upeat raidat ja keltajäkälien peittämät haavat. Enää ei luultavasti ratsastustien alle jäävässä, ikiaikaisessa allikossakaan tulla näkemään sammakonpoikasia.

Blogi julkaistiin myös Huuto kaupunkiluonnon puolesta -kirjan blogissa. 

Luontodirektiivilajin systemaattista hävittämistä

  Liito-oravalla menee huonosti Helsingissä.

Ylläoleva kartta esittää liito-oravahavaintoja Haagan Riistavuoresta.

Tämä kartta taas esittää Haagan Riistavuoren kaava-aluetta. Yhdennäköisyydet ovat huomattavat, eivätkö olekin?

Kun Riistavuoren palvelutalon yhteyteen tuleva palveluasuntola ja Englantilainen koulu jo tuhoavat kaksi eteläisempää ydinaluetta, tämä kaavasuunnitelmaa viimeistelee Riistavuoren liito-oravakannan tuhon, sillä mitään muita ydinalueita ei Riistavuoreen enää tule jäämään. Helsingin kaupunki on oletettavasti tästä täysin tietoinen, sillä on vaikea kuvitella, ettei heillä kukaan olisi verrannut kahta karttaa keskenään. Helsingin kaupunki siis ilmeisesti pyrkii tuhoamaan luontodirektiivin tähdentämät luontoarvot niin, ettei niihin voisi enää vedota mahdollisissa valituksissa. 

Miten liito-oravalla sitten menee muualla? Jo vuoden 2016 liito-oravakartoituksessa liito-oravia oli löytynyt Malmin lentokentän ympäristöstä, ja tarkoitus oli teettää liito-oravakartoitus ilmeisestikin keväällä 2019 lentokentän pohjoispuoleisessa metsässä. Kaupunki sitten kaatoikin metsän sopivasti syksyllä 2018, parahiksi ennen kartoitusta. Oliko tarkoitus kenties estää havainnot ja niihin vetoaminen suunnitellun asuinalueen toteuttamista helpottamaan? Nythän Tanja Karpela ja Janne Erjola ovat liito-oravakoirineen löytäneet liito-oravien ydinalueita lentokentän eteläpuoleisista metsistä, joten aivan ilmeisesti Malmin lentokenttä on hyvinkin Helsingin itäisin liito-oravan ydinalue.

Pirkkolassa on kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi alueen lounais- ja toinen koilliskulmassa. On siis selvää, että alueella on liito-oravia. Kaupungin edustaja kävi suorittamassa Pirkkolan uimahallin länsipuolelle suunnitellun urheiluhallin alueen läpikävelyn halliyhtiön edustajan kanssa 3.6.2020. "Katselmus", jota korkein hallinto-oikeus ymmärtämättömyyttään on nimittänyt luontokartoitukseksi, kesti puolitoista tuntia. Lapsikin tietää, että puolentoista tunnin läpikävelyllä kesäkuisena aamuna ei kartoiteta liito-oravia, semminkin kun liito-orava on yöeläin, ja sen papanat havaitsee parhaiten maalis-huhtikuussa. Tämä "kartoitus" ei kuitenkaan estänyt Helsingin kaupunkia antamasta siunaustaan kalliometsän hävittämiselle. 

Pajamäessä taas on tiedossa kolmekin liito-oravan ydinaluetta. Uusimmat, vuosien 2019-2020 liito-oravakartoituksien tulokset, jotka ovat paljastaneet kaksi uusinta ydinaluetta - läntisen ja itäisen, joista läntinen hävitetään ja itäinen katoaa kytkeytyneisyyden ja pohjaveden huononemisen aiheuttaman puiden kuoleman myötä, on ELY-keskus jättänyt huomiotta. Ovatko ELY:n tarkastajat kenties käyneet siivoamassa papanoita pois? Raide-Jokeriallianssi väittää teettäneensä liito-oravakartoituksia, joissa ei olisi näkynyt merkkejä liito-oravien ekspansiosta, mutta jostain kumman syystä näitä kartoituksia ei löydy eikä niihin voi tutustua. Onko jotain sovittu ELY:n kanssa?

Valitettavasti naapurikaupungeissakin osataan. Synnyinkotiseutuni Kivistön kasvuun ollaan alettu varautumaan jo vuosikymmeniä sitten, mutta vauhtia projekti sai toden teolla kun sinne alkoi liikennöimään lentoasemajuna reilut 5 vuotta sitten. Siinä rytäkässä ollaankin sitten hävitetty vähintäänkin kaksi liito-oravan ydinaluetta; yksi vanhan Kivistön koulun eteläpuolella, jonne ollaan rakennettu kerrostaloja entiseen liito-oravametsään, ja toinen Kanniston rajoilla, Kannistontien varrella, alueella, jossa on myös lahokaviosammalen esiintymiä. Juteltuani alueella asuvan entisen vantaalaisvaltuutetun kanssa, hän totesi että Vantaallakin osataan "hukata" suojeltujen lajien kartoituksien tuloksia sopiviksi kaupungin kannalta. 

Tapauksia löytyy epäilemättä lisääkin, niin Helsingistä, muualta pääkaupunkiseudulta kuin muualtakin Suomesta. Työn alla on Pro Luonnon kanssa koota nämä tapaukset yhteen, ja selvittää hallinto-oikeuksien, ELY-keskusten ja kaavoittajina toimivien kaupunkien toiminta pohjaksi kantelulle EU-komissioon ja Eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Forsbackantien linjaus uhkaa Kartanonmetsän idylliä

 

Kartanonmetsän alueen kartta. Rajaus ja kartta on Faunatican tekemästä vuoden 2015 luontoselvityksestä. Punaisella rajattu alue oli Faunatican selvitysalue, ja sen eteläosan korkeuskäyrät osoittavat Hirvikallion karukkokankaan. Heti sen pohjoispuolella kulkee Forsbackantie. 

Vantaan Kivistö, jonne jo 80-luvulta asti on suunniteltu uutta, uljasta kaupunginosaa Martinlaakson radan jatkeeksi (ennen puhuttiin Marja-radasta), on radan jatkumista odotellessa alkanut jo varautumaan tulevaan kasvuun. Jo vuosituhannen vaihteessa tämä vuosikymmeniä vakiintunut omakotitaloalue alkoi laajenemaan etenkin itäpuolelle Kanniston kylään, vakiintuneen asutuksen pohjoispuoleiselle pellolle sekä entisen Vanhan Nurmijärventien (nykyisen Keimolantien), Riipiläntien ja Kannistontien väliseen kolmioon. Ensin rakennettiin Kenraalintie yhdistämään Kanniston kaksi poikittaista valtatietä Miekkatie ja Kannistontie Riipiläntiehen, sitten tuli uusi päiväkoti ja pellolle Miekkatien pohjoispuolelle kaavoitettiin taloja silmukkamaisen Luutnantintien ja Vänrikintien varteen. Vänrikintie on umpiperä, joka päättyy kuusiaitaan, johon taas loppui 2002 edesmenneen Vendla-mummoni tontti. 

Tästä näkymästä pohjoiseen Kannisto on täysin samassa tilassa kuin mitä se on ollut koko elämäni. Aika on siellä pysähtynyt. Toki lisääntynyt asukasmäärä on lisännyt Kanniston pohjoispuoleisten viheralueiden käyttöä; aikaisemmin Kanniston ja Stockmannin peltojen erottaman Kartanonmetsän Hirvikalliolla oli todennäköisempää kohdata hirvi kuin ihminen. 

Tämä näkymä on täysin muuttumaton jo ainakin 70-luvulta. Näkymä Miekkatieltä lähtevältä polulta Stockmannin omistamille pelloille. Puiden lomasta kajastelee myös Kartanonmetsä.

Vähän eteenpäin kun tätä polkua kulkee, alkaa vanha Aluman alumiinitehdas häämöttämään. Sen viereen on tulossa muutamia omakotitaloja. Tätä maisemaa ne tuskin ratkaisevasti muuttavat.

Vähän ajan päästä tämä polku kääntyy oikealle, kaartaen kohti Kartanonmetsää, jatkuen Kylänpääntielle, joka alkaa tuon alumiinitehtaan nurkilta. Kannistossa näkyy maastossa monin paikoin välinpitämätön suhtautuminen jätehuoltoon menneinä vuosikymmeninä sekä puhdas välinpitämättömyys; esimerkiksi tästä vasempaan kääntyvän polun varrella näkyy vieläkin rippeitä sortuneesta ladosta, joka oli vielä pystyssä 90-luvulla (mutta jota ei olla taidettu käyttää ainakaan sitten 60-luvun). 

Sitten itse Kartanonmetsässä on pari laitonta kaatopaikkaa, joihin on jätetty autonraatoja, tynnyreitä ja ties mitä. Ne ovat lojuneet maastossa 60-luvun alusta tai autojen muotoilusta päätellen jopa 50-luvulta.

Eikä tuolla ole kyllä autojakaan liikkunut varmaan 60-luvun jälkeen, sillä metsää läpäisevä Forsbackantie on lähes umpeenkasvanut. 

Kohta kuitenkin tämän hylätyn tien rauha on mennyttä. Linnan kartanon yhteyteen Kylänpääntielle on suunniteltu pienimuotoista uudisrakentamista ja hevostalli. Näiden aiheuttamalla liikennöintitarpeella on perusteltu Forsbackantien raivaaminen taas liikennöintikelpoiseksi; kuitenkin Kylänpääntie on jo liikennöintikelpoinen, sitä paitsi suorempi reitti kuin ylläolevan kuvan esittämä talvinen Forsbackantie. Miksi siis keksiä pyörää uudelleen, kun on jo Kylänpääntie?

Alueesta on 2015 Faunatica tehnyt luontoselvityksen. Siinä tunnistettiin alueen luonnonarvokohteita, tehtiin lepakko- ja liito-oravakartoitukset. Yksi niistä oli luontoselvityksessä metsälain alueellisesti arvokkaaksi todettu karukkokangasta puuntuotannollisesti vähätuottoisempi kallio. Sitä paikalliset kutsuvat Hirvikallioksi, ja sillä on huomattavat maisema-arvot. Tämä on itselleni kaikkein pyhin paikka.

Avotulen tekemisessä tulee olla tarkkana. Ainakaan karukkokangas, jossa metsän kunttakerros on hyvin ohut, ei sellaista kestä. Tällä paikalla oli suhteellisen tuoreen nuotion jäljet kesällä 2013. Vielä 7 vuotta myöhemmin nuotiopaikka erottuu selvästi kalliossa.

Forsbackantien linjauksen siirtäminen viidellä metrillä etelään ei kuulosta paljolta, mutta se kyllä tulee niin lähelle Hirvikalliota, että sitä suojaava jo ennestään kapea reunametsä kapenee noin puoleen. Nämä oranssilla maalatut klapit merkkaavat tielinjauksen reunaa, tai siis reuna kulkee metrin niistä valokuvan alareunan suuntaan:

Hirvikallion alapuoleisessa rinnemetsässä merkittiin muutamia kymmeniä säästöpuiksi nimettyjä vanhoja, järeitä puuyksilöitä, joissa oli eniten kilpikaarnamäntyjä, sellaisia kuin tämä:

Rinnemetsää. Täällä on myös pähkinäpensaita. Rinnemetsässä tehtiin harvennushakkuu vuonna 1980, neljäkymmentä vuotta sitten. Tämän jälkeen metsän tuntu yläpuolisella Hirvikalliolla kärsi pitkäksi aikaa. 

Hirvikallion itäpuolella on sekametsittynyt jalopuumetsä, jossa on enimmäkseen suhteellisen pieniä tammia ja vaahteroita. 

Kartanonmetsän reunan valtapuu on raita; paljon kasvaa myös keltajäkälien päällystämiä haapoja. 

Monimuotoisuuden indikaattoreina kääpiä piisaa, etenkin Forsbackantien varren maapuissa:

Faunatican selvitys löysi liito-oravalle soveliainta habitaattia Forsbackantien pohjoispuolelta, jossa maastossa on paljon maapuuta. Epäilemättä potentiaalisesti liito-oraville soveltuvaa voisi olla myös Hirvikallion rinteen alametsä. Lepakoille altteinta aluetta on Hirvikallio. Liiturikartoitus selvästikin pitää uusia, sillä siitä on kohta kuusi vuotta.

Toivoa sopii, että Forsbackantien linjaus tulee jäämään suunnitelma-asteelle. Useamman vuoden sitä merkkaavat kepit ovat joka tapauksessa olleet maastossa. 

Faunatican selvityksen (jonka kanssa minulla ei ole osaa eikä arpaa) voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Ohjaus ja neuvonta: oma luontosuhteeni

Luonto- ja tai ympäristöneuvojan oma luontosuhde on pohja, jolle myös hänen ammatillinen identiteettinsä rakentuu. 

Oman luontosuhteeni selvittämiseksi on päästävä isäni luontosuhteen jäljille. Isäni (ja äitini) kasvoivat suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansakouluikäisestä asti Vantaan Kannistossa ja Kivistössä, joka oli vielä 50-60 -luvuilla käytännössä maaseutua. Sähkötkin alueen viimeisiin taloihin vedettiin vasta 60-luvulla. Toki tuon ajan lapsille, jotka eivät vielä olleet tukehtuneet krääsävirikkeiden aiheuttamien tekaistuiden tarpeiden aiheuttamaan ahdistukseen ja ähkyyn, metsä oli kaikkein luontevin leikkiympäristö, ehkä siksikin että se tarjosi pakopaikan alkoholistiperheissä. Syntymäsydänvikainen äitini suuntautui luultavasti fyysisten rajoitteidensa takia enemmän kaunotaiteisiin - mitä nyt oli isoveljensä intiaanileikin maalitauluna - kun taas isäni aikansa tyypillisten poikain tapaan otti ympäröivät maastot leikkikentäkseen aina Koivupäähän, Reunaan ja Vestraan saakka.  

Isäni pitää itse saaneensa oman luontosuhteensa kehittymiselle keskeisen siemenen kouluikäisenä ruotsalaisen luontokuvaajan Per Hafslundin kirjasta Löytöretki luontoon. Kirjassa upeita kuvia säesti tarinamuotoinen, jännittävä kerronta esimerkiksi laakasukeltajasta ja töyhtöhyypästä. Sama kirja kului sitten minunkin käsissäni, ja jos kirja jostakin vielä löytyisi - luultavasti se meni roskikseen Porvooseen muuton mukanani siinä samassa, salaperäisessä pahvitynnyrissä kuin kaikki muukin kadonneeksi julistettu – niin kirjan kuluneisuus ja runsaat kommentit ja piirustukset marginaalissa paljastaisivat kirjan käytössäkuluneisuuden asteen (onnistuin nyt ostamaan toisen kappaleen nettidivarista).  

Kivikaupungin lapsena isäni onneksi panosti luontosuhteeni kehittämiseen, ja vietin isäni kanssa paljon aikaa myös Helsingin puistoissa, aivan erityisesti Kaivopuistossa ja Ullanlinnanpuistossa, Suomenlinnassa ja tietenkin isovanhemmillani Kivistössä ja Kannistossa. Siellä seurasin isääni mukaan sieniretkille jo reppuselkäikäisenä; isäni oppi sienestämään kylänmieheltä, joka tarjosi hänelle shakkipeliseuraa ja ehkä alkoholisoitunutta, lukutaidotonta verhoilijanretkua paremman isänkorvikkeenkin. 

Joskus kävelimme Ullanlinnasta Keskuspuistoonkin asti, ja muuttaessani 9-vuotiaana Kannelmäkeen, opin Töölöstä Myyrmäkeen työmatkansa pyöräilevältä isältäni (perheeni autottomuus varmasti myös edesauttoi luontosuhdetta), että kaikin puolin parhaan (myös nopeimman) reitin Kannelmäestä 10 kilometrin päähän Helsingin keskustaan tarjoavat Keskuspuiston pyörätiet. Opin itse pyöräilemään Kannelmäestä isäni luokse Töölöön varsin nuorena, ja sittemmin Keskuspuiston reitistö on tullut minulle läpikotaisin tutuksi niin työmatkapyöräilijänä kuin juoksijanakin. 

Innostuin juoksemisesta parikymppisenä, kuultuani huhuja että armeijaan mentäessä kannattaisi olla hyvässä kunnossa. Suuntasin Atte-kaverini ja hänen parin kaverinsa kanssa Aten usein täyteen kapasiteettiin pakatussa kuplavolkkarissa Pirkkolaan, jonka 3 kilometrin pururata opetti minut nauttimaan paitsi juoksemisesta, mutta ennen kaikkea liikkumisesta luonnossa (hiihtämisestä en ole juuri koskaan nauttinut, vaikka sitä olenkin velvollisuudentunnosta välillä yritellytkin). Keskuspuiston lisäksi etenkin Talinhuipun ja Patterinmäen lenkkimaastot ovat tarjonneet virkistystä paitsi ruumilleni, niin pian havaitsin että myös mieleni virkistyy. Pian halusin lähteä lenkeilleni nimenomaan ikonisten maisemien vuoksi, tarkistamaan miten valo sillä kertaa puunlehtien lomasta siivilöityy. 

Kerran kesällä 2005 asuessani Talinrannassa lähdin vaihteeksi lenkkeilemään ikonisiin maastoihini Keskuspuistoon. Tällöin näin puuhun nastoilla kiinnitetyn A-nelosen, jossa kerrottiin Laaksoon suunnitellun ns. kaupunkivilloiksi brändätyistä pienkerrostaloista muodostuvaa pienkerrostaloaluetta. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja sain kutsun täpötäyteen Meilahden koulun jumppasaliin, jossa arkkitehti Janne Prokkola esitteli suunnitelmia. Ne herättivät paikalle saapuneissa niin paljon pelkoa ja vihaa rakkaan metsän puolesta, että laitoin ruutupaperin kiertämään. Tilaisuuden loputtua siinä oli satakunta sähköpostiosoitetta. Sähköpostilistasta kasvoi pian kansanliike, joka ravintola White Ladyssä otti nimekseen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!  

Kansanliike järjesti lukuisia ulkoilmatapahtumia, piti yhteyttä päättäjiin ja kirjoitti mielipidekirjoituksia. Liikkeen tiimoilta liityin myös Länsi-Helsingin Vihreisiin liikkeen toisen puuhaihmisen varavaltuutettu Kirsikka Bonsdorffin innoittamana. Perustin kansalaisliikkeelle myös oman blogin. Samanaikaisesti myös muualla Helsingissä lähdettiin liikkeelle lähimetsien puolesta. Syntyi Kaupunkimetsäliike, jossa olin mukana järjestämässä työpajoja Sosiaalifoorumiin ja kurssia kansalaisvaikuttamisesta työväenopistoon. Lisäksi perehdyin silloin tuoreeseen Maankäyttö- ja rakennuslakiin niin läheisesti, että konsultoituani kaavoituslainsäädäntöeksperttejä, kuten Tapani Veistolaa ja Lauri Tarastia, kirjoitin Kaupunkimetsäliikkeen lausunnon kyseisen lain muutosesityksestä. 

Luontosuhteeni on ollut pitkä matka itseäni kohti. Se on vienyt minut myös kaupunkitutkimuksen väitöskirjaopintoihin Helsingin ja Oslon yliopistoihin, joissa olen itseopiskellut viheralueiden ja puistojen historiaa, käyttöä, niihin liittyviä intressejä ja konflikteja. Puoluepolitiikan jätin turhauduttuani siihen havaintoon, että monille cityvihreille luonnoksi riittää parvekeruukku, eikä metsästä niin väliä paitsi jos sen läpi pääsee nopeasti pyörällä.  

Palaan säännöllisesti omiin ikonisiin maisemiini. Teen pyhiinvaellusmatkoja Keskuspuistoon, Talinrantaan ja Kanniston sienimetsään. Siellä hiljennyn ja pysähdyn omassa henkilökohtaisessa ”kirkossani”. Kuitenkin suhteeni luontoon on ollut paljolti kunnioittavan vierailijan, joka yllättävän harvoin on poikennut poluilta. Tämä opiskelu on ohjannut omaa luontosuhdettani vakavampaan suuntaan, ja alan erottamaan puita metsältä. Minulla on ollut luontoon – kuten toiseenkin suureen rakkauteeni, musiikkiin – romanttinen suhde, joka ei kuitenkaan ole onneksi kärsinyt siitä että nyt erotan mistä lehto alkaa, ja nyt tervehdin ilolla aina nähdessäni kielon tai tavatessani keto-orvokin. Sieniä ja eläimiä olen aina harrastanut, ja kettu on erityinen toteemieläimeni, josta miltei kosketusetäisyydelle olen muutamia kertoja päässyt. Nyt olen myös ymmärtänyt, että lapsuuteni sienimetsän äänimaisema oli peippo. Sanoinkin yhdelle opiskelukaverilleni, että omistauduttuani kuluneet 35 vuotta musiikinkuuntelulle, seuraavat 35 vuotta omistaudun linnunlaululle. 

6.