Viikot 41-43: karttamerkkejä ja kurpitsoja

Viimeisinä viikkoina olen säännöstellyt raportointiani koulutekemisistäni, sillä kerrottavaa on ollut tavallista vähemmän. Viikoissa on ollut kertauksen, vähän jopa rääppiäisen makua, mikä on kyllä saavutus amisreformin aikana, sillä tähän saakka opettajat ovat kiitettävästi keksineet meille tekemistä. Nyt on mm. kertailtu suunnistusta, tällä kertaa Herttoniemen ja Viikin maastoissa, jonne veimme pienehköissä n. 3-4 hengen ryhmissä kukin yhden rastin.

Ryhmäni katsoi rastipaikaksi rakennuksen Herttoniemen hyppyrimäen alastulorinteen lähettyviltä. Paha vaan kartan päivitys oli mennyt umpeen, eikä rakennus enää eksistoinut. Kiitos ryhmäni Janinan ja Heinin ratkaisukeskeisyyden, suhtauduimme joustavasti takaiskuun ja markkerasimme uudeksi rastipaikaksi suuren kiven parinkymmenen metrin päähän tarkoitetusta kohteesta.

Ai missä tuolla alastulorinteessä muka pitäisi olla rakennuksen?

Viikkojen aikana on myös opeteltu käyttämään Actiontrack-nimistä sovellusta, jolla voi tehdä toiminnallisia suunnistusratoja. Pelin, tai soveltimen ideana on se, että rastilta toiselle siirtyminen edellyttää esim. kysymykseen vastaamista tai tehtävän tekemistä dokumentoidusti. Erittäin potentiaalinen kapine esimerkiksi Pokemon Go -sukupolven aktivointiin. Aloitin samantien kotikaupunginosani Kevätkumpuun polun rakentamisen poikani ja hänen kavereidensa ajankuluksi tai päänmenoksi.

Isoin projekti kuluneina viikkoina on kuitenkin ollut koululaisten ohjaaminen. Me jakauduimme kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa me opiskelijat ohjasimme Roihikan koulun 4. ja 5. luokkalaisia tekemään kurpitsasta ajankohtaisia halloween-juttuja. Vaihtoehtoina olivat kurpitsalyhdyt, muffinsit ja hillo, joista valitsin hillon olettaen sen vaativan vähiten käsityötaitoa.

Ensimmäisenä päivänä laittamukset koeponnistettiin ja toisena päivänä koululaiset toivotettiin tervetulleiksi. Molempien päivien yhteissessiot käynnistettiin minun ja Suvin laatimalla leikkimielisellä, jopa riehakkaalla Kahoot -kyselyllä ajankohtaisista halloween-aiheista. Vai tiesitkin kai että juhlana ei ole bollywood eikä se tule Intiasta?

Voi olla, että joillakin asia törmäsi kokemuksen puutteeseen koululaisista, mutta eivät nämä missään nimessä mikään haastava porukka olleet. Ehkä pystyin samastumaan tämänikäisiin lapsiin 10-vuotiaan pojan isänä, mutta erittäin yhteistyökykyisiä, toimeliaita, positiivisesti toimeen tarttuvia, aivan ihania koulukkaita olivat! Työpajat menivät kaikilla vallan hyvin, mutta yleiseksi opiksi tarttui ainakin sitä, että kuolleiksi hetkiksi kannattaa miettiä etukäteen jotain vaihtoehto-ohjelmaa ja se, että hiljaisempia ja ujoimpia koululaisia kannattaa välillä rohkaista ja kehua (itse asiassa kehutuksi tuleminen on perusihmisoikeus!) ja myös osoittaa heille tehtäviä. Kaikki tarvitsevat onnistumisen kokemuksia, myös 47-vuotiaat. Joka tapauksessa, oli ohjaaja sitten 18 tai 60, yhtä lailla meillä kaikilla oli ohjattaviinsa aikuisen auktoriteetti, mikä sinänsä jo buustaa itsetuntoa.

Sitäpaitsi muffinsseista ja hillosta tuli molemmista niin helposti hyvää, että näitä voi kokeilla kotonakin. Niistä tykkäsivät kaikki, vaikka 28 koululaisen otoksesta vain 1 väitti etukäteen pitävänsä kurpitsoista.

Kaksi ohjaaja-opiskelijaa leipomusten äärellä.

Urbaani luonto -kurssi vieraili Konalassa kehitysvammaisten asumisyksikössä Lyhty ry:ssä ja sen työpajoilla. Erityismielenkiinnonkohteenamme oli ulkotyöpaja Lato, joka mm. istuttaa kaupungin viheralueille kukkia, tekee lumitöitä ja sen "Erikoisjoukko" mm. vastaa HJK:n futisstadionin nimestä (jonka tämänhetkistä nimeä en kyllä muista) ja Helsingin sataman meriroskiksista. Lisäksi meille esitteli musa- ja mediapajaa jo Pertti Kurikan Nimipäivistä tuttu Sami Helle, jonka avoin, hersyvä ja itseensä luottava persoonallisuus kehotti meitä ideoimaan rohkeasti ja luottamaan myös näihin ideoihin. Vielä kun työnantajatkin ymmärtäisivät sallia tämän ideoinnin, saati kannustaa siihen.

Lyhdyssä kuitenkin kannustetaan, toisin kuin monissa muissa vastaavissa paikoissa. Toivottavasti Lyhdyssä jatkossakin pidetään ovia auki paitsi omiin huoneisiin myös ideoille; valitettavasti vain SoTe-uudistuksen takia jumissa oleva kilpailutuslainsäädäntö tuo epävarmuuden pilviä pitkäjänteisen tulevaisuudensuunnittelun ylle.

Jakson päätteeksi pidettiin sitten karttakoe. Eiköhän siitäkin selvitty.

Viikko 40: luontokasvatusta ja itsensä parantelua

Viikko 40 aloitettiin käymällä kahdessa erittäin kiinnostavassa kohteessa: Vesalan peruskoulussa ja Vantaan luontokoulussa. Niitä yhdistää se, että molemmat opettavat koululaisille luontosuhdetta.

Maanantain vierailukohteessa Vesalan koululla entinen sisäpiha katettiin 27 vuotta sitten, ja silloinen biologianopettaja perusti tälle katetulle sisäpihalle puu- ja eläintarhan, jota koululaiset hoitavat yhteisvastuullisesti, ysiluokkalaisten opastaessa nuorempiaan, joille he delegoivat hoitovuoroja. Jos tällainen paikka olisi ollut omana kouluaikanani, olisin millä hinnalla hyvänsä hankkiutunut tähän kouluun, vaikka varsinkin vielä lapsena paikkasidonnaisena ja arkanakin lähikoulusta muualle lähteminen olisikin muuten ollut ajatuksena mahdoton.

Eläin- ja kasvitarha opettaa koululaisille elämän kiertokulkua; on normaalia, että nimikkoeläimestäkin joskus aika jättää, ja lisäksi se antaa koululaisille "merkityksellisen toisen", kuten mainio, koululaisten lisäksi paikkaa esitellyt nykyinen bilsanmaikka Kirsi Arino muistutti. Hän oli todella mainio persoonallisuus, joka oli elävä muistutus siitä, että joskus persoonat voittavat byrokratian jos eivät nyt aivan 12-0 niin ainakin 4-1.

Koululaiset oppivat myös ihmistä ja yhteistyön tekemisestä; täällä ja koulun retkillä yhteistyötä tehdään mm. seurakunnan, partion ja nuorisotalon kanssa, jossa vanhimmat koululaiset voivat ohjata ryhmiä. Nämä myös lainaavat vähävaraisimmille perheille retkeilyvarusteita.

Tämä iguaani oli arvonsa tunteva. Hän poseerasi silloin kun hänestä siltä tuntui, ja osoitti ihmislajille oman reviirinsä rajat (tosin välillä hän lähti vaeltelemaan eläintarhassa ja kiipeili niin että häntä joutui tikkaillakin hakemaan).

 Taistelukukkoja.

Kilpikonna-allas.

Iltapäivä oli varattu itsenäiselle työskentelylle Urbaani luonto -kurssin parissa. Tarkoitus oli katsoa teemaan sopiva dokumenttielokuva, joka esitellään seuraavan viikon kurssikerralla. Verestin muistoa ja katsoin vuosien tauon jälkeen Erkki Pirtolan (R.I.P.) dokumentin Keskuspuiston kansanjuhlasta vuodelta 2005. Dokumenttiin palaaminen sai miltei tunteet pintaan, sillä se muistutti tästä yhdestä elämäni merkittävimmästä tapahtumasta, jonka reunaviitettä oikeastaan kaikki sen jälkeen tapahtunut on. Kerrankin tunsin olevani mukana jossakin merkityksellisessä, joka liikutti ihmisiä, sanan molemmissa merkityksissä. Aikaa on tullut hukattua aivan liikaa kaikkeen muuhun paitsi merkitykselliseen, minkä ymmärtäminen sekin herkistää.

Tiistaina kävimme Vantaan luontokoulussa Sotungissa, Sipoonkorven rajalla, jonne päätin pyöräillä Viikistä havaittuani joukkoliikenneyhteyden koko lailla verkkaiseksi.

Tähän sopii pieni henkilökohtainen eksursio lukiovuosiini, jolloin pyöräilin karttojen kera suurimman osan pääkaupunkiseutua viikonloppuharrastuksekseni. Näiltä ajoilta on peräisin yleinen pääkaupunkiseudun hyvä hahmotuskykyni sekä luottamus suuntavaistooni ja kartanlukutaitooni; oikeastaan jo alakouluvuosilta, mutta näinä vuosina ymmärsin, että mikä tahansa paikka on pyöräiltävissä. Kunnon alan opiskelijana ikään laadin tietysti reittisuunnitelman, koska en sitäpaitsi omista navigaattoria enkä koko ajan viitsisi kuikuilla karttaan minulle aiemmasta outoon Sotunkiin suunnistaessani. Kirjoitin kotonani Postit-lapulle Latokartanonkaari-Kehä I yli-Kivikonkuja-Kivikonlaita-Savikiekontie-käänny vasemmalle polulle-Kivikon metsän vieritse-Maratontie-Porvoon moottoritien yli-Somerikkotie-Kuussillantie-käänny oikealle-Hakunilantie-käänny taas oikealle-Hevoshaantie-Hakunilantie-oikealle-Sotungintie 25. Hyvin meni.

Siellä paikkaa esittelivät opettajat Katja Lembidakis ja Olli Viding, vanha tuttavani virkistysaluevihreistä muuten. Luontokoululla viettää koululuokkia kokonaisia teemapäiviä opiskelemassa toiminnallisin menetelmin esimerkiksi puita, ötököitä tai eläinten talviruokintaa. Sitten patikoitiin Sipoonkorvessa välillä Helsingin, välillä Vantaan puolella Vidingin opastuksella aina Jutankusikalliolle asti, jonne Viding meidät jätti selviytymään omillamme, ja vähän jälleen kevytsuunnistettiinkin pienryhmissä, jotkut sienestivätkin.

Ehkä Stadin pienin saari Helsingin isoimmalla järvellä, joka on osuvasti nimetty Storträskiksi.

Helsingin ja Vantaan raja kulkee tämän muutaman aarin saaren poikki. 

Keskiviikkona käytiin läpi tutkinnon arviointia ja arviointikriteerejä. Selväksi tuli, että arviointikriteerit eivät vielä kaikilta osin ole uuden 1-5 arvostelun mukaiset. Lisäksi kävimme läpi kompassin erannon periaatteet ja sovelsimme sitä suuntimiseen. Harjoittelimme myös internetin karttapalveluista koordinaattien etsimistä.

Torstai ja perjantai kuluivat itseä parannellessa kotisohvalla kirjallisia töitä tehden.

Viikko 39: Luontokokemuksen ja "kokemuksen äärellä"

Viikko 39 alkoi tekemällä harjoituksia, joita voi suoraan soveltaa käytäntöön esimerkiksi omissa luontohoiva-aiheisissa työssäoppimisjaksoissaan: ideana oli havainnollistaa, miten monin tavoin luonnosta kerättyjä raaka-aineita voi hyödyntää. Jotkut tekivät kollaaseja kävyistä, kasvinosista, tomaateista ja ties mistä; sitten tutkimme kiviä, ja käytimme villiyrttejä monenmoisiin tarkoituksiin, kuten yrttiteehen ja jalkakylpyihin. Nyt lienevät viimeiset ajat käsillä keräillä yrttejä, jos niitä aikoo käyttää talvisiin harjoituksiin. Jalkakylpy etenkin oli rentouttavaa, ja yrtit tosiaankin tarjoavat monenlaisia aineksia kuumaan juomaan, vaikka niiden elähdyttävä vaikutus lieneekin ainakin osittain uskonasia, ja rajankäynnissä homeopatian kanssa pitää kyllä olla kovin varovainen ettei oma toiminta leimaudu puoskaroinniksi, vaikka ihminen kuinka on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Iltapäiväsessio vietettiin Tennispalatsiin avatussa, uudessa Amos Rexin taidemuseossa. Sen avajaisnäyttelynä tai pikemminkin installaationa pyöri japanilaisryhmä TeamLab:in interaktiivinen valo- ja ääniteos, joka kutsuu osallistumaan. Se ammensi innoituksensa löyhästi ottaen luonnosta tai ainakin luonnonelementeistä; yhdessä huoneessa vilisti graffitimaista taustaa vasten liskoja, perhosia ja sammakoita, ja kosketusnäytöllä toimivaan seinään oli mahdollista maalata kädellään, tai halutessaan liiskata perhonen kukkakimpuksi. Näyttelyn tässä osassa näyttelytilan peilit yhdessä värisävyltään vaikeasti määrittyvän teoksen kanssa hämärtävät perinteiset ulottuvuudet, ja esimerkiksi meikämandoliino muuttui tämmöiseksi. Tai ainakin tämä on meikäläinen yhtenä katoavana hetkenä:

Yhdessä teoksessa mustavarikset jahtasivat toisiaan cinematyyppisessä tilassa, jossa epileptikko saattaisi saada oireita, sillä teoksen sisällä osallistujia saattoi alkaa huimaamaan. Teoksen ehkä vaikuttavimmassa tilassa syntyi vaikutelma ylöspäin kapillaari-ilmiömäisesti virtaavasta vedestä, ja taustan musiikillinen ambienssi lisäsi aaltomaista vaikutelmaa. Tosin olisi ollut mielenkiintoista kuulla vertailun vuoksi, miten esimerkiksi Debussyn La Mer olisi toiminut tämän elektronisen, hieman geneerisen taustamaton sijasta.

Omilla ehdoillaan, tabula rasana ilman ennakko-oletuksia tai näyttelyesitteen lukemista kokemus olisi ainakin minulla ollut vaikuttavampi; nyt varmasti voidaan kuitenkin sanoa kokemuksen sinänsä täyttäneen tarkoituksensa (ehkä jopa taiteilijoiden tarkoittaman), kun huomasin tulevani hieman surulliseksi pohtiessani sitä, että käykö näin kauas alkuperäisestä innoituksenlähteestään prosessoitu kokemus ehkä jossakin dystooppisessa tulevaisuudessa luontokokemuksesta? Toki taiteissa on aina inspiroiduttu luonnosta, tämän yhteyden ollessa usein tätäkin löyhempi, ja minä en voi välttyä saamasta Sibeliusta päähäni kovin ikonisissa suomalaisvistoissa liikkuessani - mikä ei sekään ole mikään autenttinen kokemus, olihan Sibelius oman kansallisromanttisen aikansa tuote ja minä tästä viitekehyksestä tarpeettomankin tietoinen. Kuitenkin menen mieluummin kuuntelemaan tuulen suhinaa ja meren kohinaa kuin pönöttämään prosessoituun, sähköiseen keinotodellisuuteen. Kiitos Teamlabille ja Amoksen väelle ajatusten herättämisestä. Seuraavaksi menen metsään, jonne pääsen myös koulun puolesta. Onneksi.

Tiistaina laadittiin sitten turvallisuussuunnitelma Nuuksion-retkeä varten, Opiskelijakunta jakautui  kahteen retkikuntaan, joista ensimmäiset yöpyvät Nuuksiossa keskiviikon ja torstain välisen ja toiset torstain ja perjantain välisen yön. Itse keskiviikkoiltapysyväisrajoitteisena kuulun jälkimmäiseen ryhmään, ja ikäni ilmeisesti kvalifioi minut turvallisuusvastaavaksi, joka ottaa vastuun retkikunnan turvallisuudesta siltä varalta että opettajille sattuisi jotain (ehkä myös taustani työsuojelutoimijani saattaa oikeuttaa tähän suuntaan!)

Keskiviikko oli varattu pakkaukseen ja matkavarustusten täydennykseen.

Koko tämä lista mahtui ylläolevaan pakaasiin. Tulentekovälineet tosin unhoittuivat, ja trangiassa en aikonutkaan olla omavarainen. Leiripakkaamisen tarkoitus oli osoittaa opettajille osaavansa varustautumisen taiteenlaji, ja kieltämättä varustetasoni on yhden yön varalle vankasti liioiteltu.

Torstaiaamuna koitti sitten lähtö, jossa lähes kaikki mahdollinen, joka voi mennä pieleen, oli mennä pieleen, kun edellisenä etävalmistautumispäivänä poiskytkemäni herätys ei ollutkaan ymmärtänyt itsestään mennä takaisin päälle. Ja kuka sanoi tekoäly? No, sitten vain Onnibussin sijasta pikaguuglaamaan toinen ajoneuvo; pommiin nukkuminen (myös rakkaan puolisoni) merkitsi nimittäin sitä, että minun pitikin ylläolevan kuorman lisäksi marssittaa myös 1- ja 4 -vuotiaani päiväkotiin. Porvoon Liikenteen ykkösbussilla keskustaan, ja kun olin päässyt Matkahuollon kahvikupin ääreen, tiesin itseni voittajaksi. Ja kaikki tämä toteutui ilman varareittisuunnitelmaa, jollaisen tietysti hyvä retkeilijä olisi laatinut. Matka määränpäähän on autottomalle moniosainen; Porvoosta 861:lla Viikkiin ja siitä Jokerilla Leppävaaraan, jossa odottikin jo monia kohtalotovereita. Lepuskista sitten alkoi matkan viimeinen etappi Espoon 238:lla kokonaista 42 pysäkinväliä mutkittelevaa tietä Nuuksioon, ja Kolmoislammintien pysäkiltä vielä vähäsen käveltävää perille, jossa odottivatkin nämä maisemat:

Teltanpystytyksen jälkeen kevyt kenttälounas lisäävainvesi-tyyppisesti, ja sitten etukäteen suunnitellulle arviolta noin 7,5 km patikkaretkelle - joka mutkitteli huomaamatta Espoon ja Vihdin rajan molemmin puolin siksakkia - halki komeiden, varsin mäkisten ja jylhien maisemien, jotka olivat kuin Gallén-Kallelan maalaamat. Tällä kalliolla - jolla keitettiin kahvit - alkoi välittömästi soida päässä sir Thomas Beechamin (Bart. CH) tulkinta Sibeliuksen kutosesta (jonka voi kuunnella klikkaamalla tämän bloggauksen linkkiä).

Nämä maisemat ovat kuin Kolilla.

Patikoinnin määränpää oli tämä luola:

Patikkaretki opetti vastaavia reissuja joskus ehkä johtavalle sen, että isommassa joukossa on aina niitä, jotka haluavat kerätä kilometrejä ja loikkia kuin vuorikauriit ja toisaalta niitä, joille riittää rauhallisempikin tahti, ja jotka mieluummin nauttivat maisemista vähän kauemmin. On tärkeää myös valita se, kenellä on vastuu kartanluvusta ja reitillä pysymisestä, kuka pitää vauhtia ja kuka huolehtii peräpäästä. Ei ole ehkä ollenkaan pöhköä jakaa vähänkin isompaa porukkaa ainakin kahteen osaan.

Patikkamatkalla "tarttui" mukaan kassillinen sieniä, joita kannettiin minulle tunnistettaviksi. Kukaties sain osan sienestyksen näyttökokeesta suoritettua patikoinnin sivutuotteena. Iltatulella saalis grillattiin ja loput annettiin yhden opiskelijan ruoka-avuksi.

Ahti ei onneksi suonut antimiaan, sillä leirimme säilyi kuivana sääennusteita uhmaten, toisin kuin ensimmäinen leiri, joka sai pystyttää telttansa opetellen samalla toimimista tarpin alla.

Toisen leiripäivän aamu aloitettiin solmujen opiskelulla. Opin, että suosimani Pertsan tuplasykerö on kyllä ihan oikea solmu, nimeltään tuplasorkka. Ilmeisesti Sudenpentujen käsikirjasta 70-luvulta on sittenkin jäänyt jotain takaraivoon, sillä tällaiselle tumpelollekin solmut olivat yllättävän helppoja.

Leiri terottaa myös kestävää elämäntapaa: kaikki roskat otetaan mukaan ja astioita joko ei tiskata tai tiskataan järvestä nostetulla vedellä mutta ei järvessä. Toisiaan auttavassa ja empaattisessa porukassa, jossa jokainen osaa jotain mutta toiset hyvinkin paljon, jaettu luontokokemus on ollut hieno. Vaikka luontokokemus on kyllä hieno yksinkin koettuna.

Telttailu puhdistaa, vaikken peseytynytkään puoleentoista vuorokauteen. Sain siitä kipinän, että jos hankkisi kesäkaudeksi riippumaton, niin yhdestä tai kahdesta yöstä selviäisi hyvinkin pienin kantamuksin. Seuraava telttakerta lienee kuitenkin kouluni talvileiri. Tiedä häntä, kuinka kauas lumen perässä pitää silloin matkustaa.

Jäkälät ovat puhtaan ilman indikaattori. Tällaista jäkälämattoa en ole ennen nähnyt.