Ohjaus ja neuvonta: oma luontosuhteeni

Luonto- ja tai ympäristöneuvojan oma luontosuhde on pohja, jolle myös hänen ammatillinen identiteettinsä rakentuu. 

Oman luontosuhteeni selvittämiseksi on päästävä isäni luontosuhteen jäljille. Isäni (ja äitini) kasvoivat suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansakouluikäisestä asti Vantaan Kannistossa ja Kivistössä, joka oli vielä 50-60 -luvuilla käytännössä maaseutua. Sähkötkin alueen viimeisiin taloihin vedettiin vasta 60-luvulla. Toki tuon ajan lapsille, jotka eivät vielä olleet tukehtuneet krääsävirikkeiden aiheuttamien tekaistuiden tarpeiden aiheuttamaan ahdistukseen ja ähkyyn, metsä oli kaikkein luontevin leikkiympäristö, ehkä siksikin että se tarjosi pakopaikan alkoholistiperheissä. Syntymäsydänvikainen äitini suuntautui luultavasti fyysisten rajoitteidensa takia enemmän kaunotaiteisiin - mitä nyt oli isoveljensä intiaanileikin maalitauluna - kun taas isäni aikansa tyypillisten poikain tapaan otti ympäröivät maastot leikkikentäkseen aina Koivupäähän, Reunaan ja Vestraan saakka.  

Isäni pitää itse saaneensa oman luontosuhteensa kehittymiselle keskeisen siemenen kouluikäisenä ruotsalaisen luontokuvaajan Per Hafslundin kirjasta Löytöretki luontoon. Kirjassa upeita kuvia säesti tarinamuotoinen, jännittävä kerronta esimerkiksi laakasukeltajasta ja töyhtöhyypästä. Sama kirja kului sitten minunkin käsissäni, ja jos kirja jostakin vielä löytyisi - luultavasti se meni roskikseen Porvooseen muuton mukanani siinä samassa, salaperäisessä pahvitynnyrissä kuin kaikki muukin kadonneeksi julistettu – niin kirjan kuluneisuus ja runsaat kommentit ja piirustukset marginaalissa paljastaisivat kirjan käytössäkuluneisuuden asteen (onnistuin nyt ostamaan toisen kappaleen nettidivarista).  

Kivikaupungin lapsena isäni onneksi panosti luontosuhteeni kehittämiseen, ja vietin isäni kanssa paljon aikaa myös Helsingin puistoissa, aivan erityisesti Kaivopuistossa ja Ullanlinnanpuistossa, Suomenlinnassa ja tietenkin isovanhemmillani Kivistössä ja Kannistossa. Siellä seurasin isääni mukaan sieniretkille jo reppuselkäikäisenä; isäni oppi sienestämään kylänmieheltä, joka tarjosi hänelle shakkipeliseuraa ja ehkä alkoholisoitunutta, lukutaidotonta verhoilijanretkua paremman isänkorvikkeenkin. 

Joskus kävelimme Ullanlinnasta Keskuspuistoonkin asti, ja muuttaessani 9-vuotiaana Kannelmäkeen, opin Töölöstä Myyrmäkeen työmatkansa pyöräilevältä isältäni (perheeni autottomuus varmasti myös edesauttoi luontosuhdetta), että kaikin puolin parhaan (myös nopeimman) reitin Kannelmäestä 10 kilometrin päähän Helsingin keskustaan tarjoavat Keskuspuiston pyörätiet. Opin itse pyöräilemään Kannelmäestä isäni luokse Töölöön varsin nuorena, ja sittemmin Keskuspuiston reitistö on tullut minulle läpikotaisin tutuksi niin työmatkapyöräilijänä kuin juoksijanakin. 

Innostuin juoksemisesta parikymppisenä, kuultuani huhuja että armeijaan mentäessä kannattaisi olla hyvässä kunnossa. Suuntasin Atte-kaverini ja hänen parin kaverinsa kanssa Aten usein täyteen kapasiteettiin pakatussa kuplavolkkarissa Pirkkolaan, jonka 3 kilometrin pururata opetti minut nauttimaan paitsi juoksemisesta, mutta ennen kaikkea liikkumisesta luonnossa (hiihtämisestä en ole juuri koskaan nauttinut, vaikka sitä olenkin velvollisuudentunnosta välillä yritellytkin). Keskuspuiston lisäksi etenkin Talinhuipun ja Patterinmäen lenkkimaastot ovat tarjonneet virkistystä paitsi ruumilleni, niin pian havaitsin että myös mieleni virkistyy. Pian halusin lähteä lenkeilleni nimenomaan ikonisten maisemien vuoksi, tarkistamaan miten valo sillä kertaa puunlehtien lomasta siivilöityy. 

Kerran kesällä 2005 asuessani Talinrannassa lähdin vaihteeksi lenkkeilemään ikonisiin maastoihini Keskuspuistoon. Tällöin näin puuhun nastoilla kiinnitetyn A-nelosen, jossa kerrottiin Laaksoon suunnitellun ns. kaupunkivilloiksi brändätyistä pienkerrostaloista muodostuvaa pienkerrostaloaluetta. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja sain kutsun täpötäyteen Meilahden koulun jumppasaliin, jossa arkkitehti Janne Prokkola esitteli suunnitelmia. Ne herättivät paikalle saapuneissa niin paljon pelkoa ja vihaa rakkaan metsän puolesta, että laitoin ruutupaperin kiertämään. Tilaisuuden loputtua siinä oli satakunta sähköpostiosoitetta. Sähköpostilistasta kasvoi pian kansanliike, joka ravintola White Ladyssä otti nimekseen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!  

Kansanliike järjesti lukuisia ulkoilmatapahtumia, piti yhteyttä päättäjiin ja kirjoitti mielipidekirjoituksia. Liikkeen tiimoilta liityin myös Länsi-Helsingin Vihreisiin liikkeen toisen puuhaihmisen varavaltuutettu Kirsikka Bonsdorffin innoittamana. Perustin kansalaisliikkeelle myös oman blogin. Samanaikaisesti myös muualla Helsingissä lähdettiin liikkeelle lähimetsien puolesta. Syntyi Kaupunkimetsäliike, jossa olin mukana järjestämässä työpajoja Sosiaalifoorumiin ja kurssia kansalaisvaikuttamisesta työväenopistoon. Lisäksi perehdyin silloin tuoreeseen Maankäyttö- ja rakennuslakiin niin läheisesti, että konsultoituani kaavoituslainsäädäntöeksperttejä, kuten Tapani Veistolaa ja Lauri Tarastia, kirjoitin Kaupunkimetsäliikkeen lausunnon kyseisen lain muutosesityksestä. 

Luontosuhteeni on ollut pitkä matka itseäni kohti. Se on vienyt minut myös kaupunkitutkimuksen väitöskirjaopintoihin Helsingin ja Oslon yliopistoihin, joissa olen itseopiskellut viheralueiden ja puistojen historiaa, käyttöä, niihin liittyviä intressejä ja konflikteja. Puoluepolitiikan jätin turhauduttuani siihen havaintoon, että monille cityvihreille luonnoksi riittää parvekeruukku, eikä metsästä niin väliä paitsi jos sen läpi pääsee nopeasti pyörällä.  

Palaan säännöllisesti omiin ikonisiin maisemiini. Teen pyhiinvaellusmatkoja Keskuspuistoon, Talinrantaan ja Kanniston sienimetsään. Siellä hiljennyn ja pysähdyn omassa henkilökohtaisessa ”kirkossani”. Kuitenkin suhteeni luontoon on ollut paljolti kunnioittavan vierailijan, joka yllättävän harvoin on poikennut poluilta. Tämä opiskelu on ohjannut omaa luontosuhdettani vakavampaan suuntaan, ja alan erottamaan puita metsältä. Minulla on ollut luontoon – kuten toiseenkin suureen rakkauteeni, musiikkiin – romanttinen suhde, joka ei kuitenkaan ole onneksi kärsinyt siitä että nyt erotan mistä lehto alkaa, ja nyt tervehdin ilolla aina nähdessäni kielon tai tavatessani keto-orvokin. Sieniä ja eläimiä olen aina harrastanut, ja kettu on erityinen toteemieläimeni, josta miltei kosketusetäisyydelle olen muutamia kertoja päässyt. Nyt olen myös ymmärtänyt, että lapsuuteni sienimetsän äänimaisema oli peippo. Sanoinkin yhdelle opiskelukaverilleni, että omistauduttuani kuluneet 35 vuotta musiikinkuuntelulle, seuraavat 35 vuotta omistaudun linnunlaululle. 

6. 
   

Ohjaus ja neuvonta: ohjaukset

1. Tämä julkaisu on Ohjaus ja neuvonta -jaksoon tekemäni opintopäiväkirjani ensimmäinen luku; raportti tekemistäni ohjauksista. 
2. 
   
3. 1. ohjaus: Muumipeikon talvirieha sunnuntaina 3.2. Maunulan majalla, Helsingin Keskuspuistossa 
4. 
   

Halusin osallistua nimenomaan tähän tapahtumaan, useastakin syystä. Ensiksikin minulle Keskuspuisto on äärimmäisen läheinen ja rakas, ja ilman sitä en olisi lähtenyt muuntamaan luontoharrastustani aktivismiksi ja aktivismia työksi. Toiseksi, tapahtuman järjestävä Suomen Latu on suuresti arvostamani järjestö. Olen sen kanssa järjestänyt tapahtumia työskennellessäni Malminkartanon jo edesmenneessä asukastalo Horisontissa, ja lisäksi Ladun aktiiveja on antanut apuaan järjestämiini Laaksossa pidettyihin tapahtumiin. Nyt on takaisinmaksun aika. Lisäksi tapahtuman idea eli lumiveistäminen tarjoaa minulle ehkä kivuttomimman mahdollisuuden selviytyä jotenkin tutkintovaatimusten kohdasta ”käsitöiden ohjaaminen luonnonmateriaaleista”.  

Itse tapahtuman idea on tarjota kaikenikäisille leikkimielisesti havainnollinen esimerkki ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Tosin nyt kun Etelä-Suomessa on lumisin talvi 8 tai 9 vuoteen, havaintoesimerkki ei ehkä mene kaikille perille.  

Valmiita lumiukkoaihioita. 

Jotkut talkoolaisista - meitä oli neljä talkoolaista koululta - olivat saaneet jo etukäteen tutustuttavaksi tapahtuman seikkaperäisen kuvauksen ja suunnitelmat Suomen Ladulta. Tämä paljastui minulle vasta parisen kuukautta tapahtuman jälkeen; itse en ollut saanut. Tästä kauneuspilkusta huolimatta tapahtuma oli hyvin järjestetty, ja istuimme ikään kuin valmiiseen pöytään. Meille tarjottiin mahdollisuutta tulla valmistelemaan lumiveistosaihioita jo edellisenä iltana, mutta pitkä matka jääväsi minut tästä mahdollisuudesta. Hyvin tapahtumaan pääsi mukaan myös tulemalla tuntia aikaisemmin paikalle tapahtumapäivän aamuna. Tällöin meille näytettiin mm. tapahtumapaikat ja opastettiin sapluunoiden käytössä. Meille jo aiemmasta tuttu Elli Keisteri-Sipilä ja Matti Niemelä olivat kovin avuliaita.  

Olosuhteet suosivat tapahtumaa, sillä lunta oli puolisen metriä, ja edellisiltana tehdyt lumiukkoaihiot olivat säilyttäneet hyvin ryhtinsä. Varsin lapsiperhepainotteisen tapahtuman osallistujamäärän arvioiminen on mahdotonta, mutta lumiukkoja ja muita veistoksia tapahtumassa syntyi reilusti toistasataa. Suuri osa lumiveistäjistä oli hyvinkin omatoimisia, mutta kriittisiksi pisteiksi tapahtumassa muodostui tykötarpeiden - kuten neniksi käytettyjen porkkanoiden ja risujen - riittävyys. Risut onneksi ovat uusiutuva luonnonmateriaali, ja me apuohjaajat pidimme proaktiivisesti huolta niiden riittävyydestä eläville puille mahdollisesti koituvien tuhojen ehkäisemiseksi. Lisäksi eräät lumiukkosapluunoista hajosivat, ja jeesusteippi ei oikein pidä niitä koossa. Vastaavaan tapahtumaan kannattaisikin tuoda jykevä nitoja paikalle muottien korjaamista varten.  

Yksi Niiskuneiti. 

2. ohjaus: Uutelan kodalla kahden esikouluryhmän kanssa perjantaina 12.4.

Neljän hengen iskujoukkomme oli palaveerannut pariin otteeseen pikaisesti ohjausta edeltävinä päivinä ja perustamassaan Whatsapp-ryhmässä suunnitellut ohjausta. Yksi meistä - jolla vieläpä sattui olemaan päiväkotikokemusta - oli yhteyshenkilö päiväkodin suuntaan. Sovimme etukäteen, että kaksi ryhmäläisistämme huolehtii kodan käyttövalmiiksi: polttopuut ja tulen sytyttämisen, ja toinen näistä valmistelijoista oli ensin noutanut kodan avaimen kahvilasta, jossa sitä säilytetään.  

Eskarilaiset koostuivat kahdesta ryhmästä, jotka molemmat kokoontuivat kodan ulkopuolelle klo 10. Lapsia oli yhteensä 23. Heistä toinen ryhmä kahden ohjaajan evästämänä etsi kodan ulkopuolella luonnosta kevään merkkejä. Tässä leikissä ongelmaksi osoittautui se, ettei niitä kevään merkkejä oikein tahtonut löytyä. Toiset kaksi ohjaajaa taas vetivät jäte- ja kierrätysneuvontakurssilla jo hyväksi havaitun Ökyilijät ja ekoilijat –leikin (tosin ilman tätä nimeä, joka ei välttämättä olisi avautunut 6-vuotiaille). Leikin ideana on valaista omien kulutusvalintojen vaikutusta ympäristöön.  

Leikissä jokainen osallistuja sai vuorollaan valita yhden mieleisen esineen – vaihtoehtoina oli erilaisia vastinpareja, kuten esimerkiksi bussi ja auto (pienoismalleina tietenkin), kestovesipullo ja kaupan vesipullo, avokado ja peruna, kuksa ja pahvimuki, kangas- ja muovikassi. Kun kaikki lapset olivat valinneet yhden esineen, keskustelutin heitä. Kun yksi lapsi oli näyttänyt esineensä, pyysin myös sen vastinparin valinnutta lasta näyttämään esineensä. Sitten kysyin koko ryhmältä (kuka tahansa sai vastata), että kumpi näistä esineistä on ympäristöystävällisempi, ja miksi. Sitten aiheesta keskusteltiin. 

Leikki osoittautui jälleen havainnolliseksi ja toimivaksi. Näin nuorten leikkijöiden kanssa tämän tehtävän leikkiminen on siinä mielessä palkitsevaa, että ainakaan kaikki lapset eivät vielä taktikoi tai muutoinkaan puntaroi valintojaan ympäristöystävällisyys mielessä, vaan koska nyt vain sattuvat tykkäämään esimerkiksi autoista tai vesipulloista. Jotkut lapset taas olivat hyvinkin tiedostavia. Yksi ryhmä jaksoi keskittyä siihen todella hyvin, mutta toisessa ryhmässä oli pari hieman vilkasta yksilöä. Leikkien jälkeen lapset vielä kokoontuivat kaikki grillaamaan kotaan.  

Mikä sitten olisi voinut mennä vieläkin paremmin? Jos olisimme ehtineet valmistella molemmat ohjelmanumerot ryhmässä siten, että molemmilla ohjaajapareilla olisi ollut valmius vetää molemmat ohjelmanumerot, tällöin kokemus olisi ollut ehkä vieläkin opettavaisempi. Toisaalta nyt kaikki saivat kokemusta kahdesta hiukan erilaisesta ryhmästä; mielenkiintoista olisi kuulla, kokivatko myös "ulko-ohjaajat" ryhmien vilkkauseron kanssani samalla tavalla.  

Ohjausta oppii vain ohjaamalla, ei teorialuennoilla joilla niilläkin päästään vain raottamaan pintaa, joten mielestäni kaikki ohjaukset pitäisi huomioida opintosuorituksina.