Kaupunkiluonto ry:n kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

 Kaupunkiluontoliike ry

Kannanotto Käpylän Louhenpuistosta

Käpylässä, Tuusulantien ja pääradan väliin jäävä Louhenpuisto on hieno, mutta yllättävän vähän tunnettu metsä. Se työntää kiilan etelään, Koskelantielle. Louhenpuiston luontoarvot ovat maininnan arvoiset, mutta niitä tulisi selvittää vielä lisää. Jotain kuitenkin on jo nytkin tiedossa.

Louhenpuisto muodostaa viherkäytävän Käpylän ja Itä-Pasilan jäävän velodromin ja Kumpulan viheralueiden suunnasta Käpylän Taivaskalliolle, josta viherkäytävä jatkuu Veräjämäen suuntaan ja Vantaanjokivarteen. Sellaisena se on myös potentiaalinen liito-oravien dispersaali. Se ei kuitenkaan ole ainoastaan dispersaali, vaan alueelta on myös niin runsaasti liito-oravan papanahavaintoja, esimerkiksi kevättalvelta 2021, että alueen päivänkohtainen liito-oravastatus on syytä tutkia. Vähintäänkin siellä on lisääntymis- ja/tai levähdyspaikkoja. Mahdollisesti ydinalueitakin.

Näin järeitä kuusia löytyy Helsingistä hyvin harvoista paikoista. Takana vanha honka. 

Alueen metsistä on hoitoluokitukseltaan C5-luokan arvometsiksi sopivia alueita erityisesti alueen pohjoisosissa; juuri siellä, jonne asuinrakentamista tutkitaan. Yhtenäiskoulun ja Tuusulanväylän kainaloon jäävä osa on erityisen runsaslahopuustoista, monimuotoista lehtomaista ja tuoretta kangasmetsää. Se on Metso-luokitukseltaan vähintään luokkaa Metso II, ellei jopa Metso I. Alueella on runsaasti maa- ja lahopuuta ja jalopuustoa: niin vaahteraa kuin lehmustakin sekä jokunen aivan poikkeuksellisen järeä kuusi. Alueella kasvaa lehtoisuuden indikaattorilajeja, mm. taikinamarjaa. Lisäksi aivan Tuusulanväylän varressa kasvaa edustava kookkaiden haapojen rivistö, joka soveltuu erinomaisesti liito-oraville.

Haavikkoa, joka olisi kuin tehty liito-oraville.

Alueen luontokartoitusta ei kuitenkaan olla tehty loppuun saakka; esimerkiksi junaradan puoleiset metsät on kartoitettu puutteellisesti. Tämä puutteellinen luontotieto mahdollisti pyöräbaanaan liittyvien puunkaatojen toteuttamisen. Myös alueen hoitoluokitusten ylläpito lopetettiin vuoteen 2019, jotta tieto alueen arvokkaimmista osista pikku hiljaa menetettäisiin, jolloin ei enää olisi ajankohtaista tietoa, johon voi vedota.

Pidämme valitettavana, että alueen luontotiedon annetaan vanhentua ja katsomme, että Helsingin kaupungin tulee päivittää Louhenpuiston luontotieto nykypäivään. Pelkäämme, että tämä tehdään siksi, että alueen kaavoittaminen Mäkelänkadun/Tuusulanväylän kaupunkibulevardiksi mahdollistuisi. Katsomme, että tämä luontokartoitusten puutteellisuus ja hoitoluokitusten vanhentuminen on laiminlyönti. Toivon mukaan kyseessä ei ole tarkoituksellisesta tiedon pimittämisestä eli salailusta.

Riippumatta siitä, mikä on Louhenpuiston itsensä kohtalo, sen dispersaali- ja viherkäytävämerkitys menevät samalla pesuveden mukana, jos jo nykyisellään kapea (pyöräbaanan kaventama) alue menetetään kaupunkibulevardisaation oheiskaavoituksen myötä. 

Metsälehmusten lehvästöä.

Viikko 34: virtavesiä ja vieraslajeja

Toisella opiskeluviikolla tuoreessa muistissa oleva teoria yhdistyi käytäntöön. Tämä onkin paras tapa oppia. Ensin opiskeltiin lehtokasvillisuutta, ja sitten mentiin Helsingin luultavasti edustavimpaan lehtoon, Mustavuoreen, löytämään lehtokasvillisuutta sen luonnollisessa elinympäristössä. Kuten monenlaisia saniaisia ja myrkkymarjoja:

Harvinaisen hienon kotkansiipiesiintymän muodostama "metsä" metsässä, suojellussa lehdossa.

Pähkinäpensaita.

Mustakonnanmarja. Se on hyvin myrkyllinen.

Saatuamme maistiaisen lehdoista - mutta ei niiden myrkkymarjoista - kävimme tutustumassa Mustapuroon, joka on Marjaniemestä Puotinharjun ja Myllypuron kautta Kehä ykkösen alle virtaava puro, tai siis päinvastoin, koska sen lähde on jossain kehätien alla. Opimme, että tällaisen kaupunkipuron näennäisen "luonnonmukaisuuden" eteen tarvitaan inhimillisiä interventioita, esimerkiksi virtaaman parantamiseksi.

Näihin interventioihin sitten ryhdyimme seuraavana päivänä Virtavesien hoitoyhdistyksen johdolla: raivasimme puron varresta Marjaniemen siirtolapuutarhan kohdalta sinne pesiytynyttä runsasta ja kiusallista vieraslajistoa, kuten osmankäämiä ja jättipalsamia. Lisäksi kärräsimme puroon tonneittain isompia kiviä lisäämään puron virtausta houkuttelemaan taimenia, ja sitten puron pohjaan soraa laskemalla loimme mahdollisuuksia taimenen kutupaikoille. Toivottavasti taimenia tulee; poikasista näimme kyllä vilauksia.

Viikon lopuksi vielä jatkettiin vieraslajien opiskelua, niiden, joita näimme jo Mustapuroa ja vähän lisääkin.

Viikko 33: talossa ja puutarhassa

Tämä kirjoitus aloittaa uuden blogini, jonka kokoan eräänlaiseksi portfolioksi siitä, mitä teen. Blogini ulkoasu ja muut tekniset ratkaisut vielä tulevat hakemaan muotoaan, mutta nyt kun asiat vielä ovat tuoreessa muistissa, on lanseerauksen aika. Blogini toimii myös portfolion lisäksi eräänlaisena julkisena oppimispäiväkirjana.

Ensimmäinen opiskeluviikkoni Stadin ammattiopiston luonto- ja ympäristöalan ensimmäisen koskaan aloittavan vuosikurssin opiskelijana meni paljolti tutustumiseen: kouluun ja opiskelukavereihin. Kuitenkin myös opin, ehkä enemmän kuin minään muuna kouluviikkona elämässäni, lukuunottamatta ensimmäistä kouluviikkoani, josta on todellakin jo 40 vuotta (jolloin aloitin ensimmäisten joukossa Etelä-Suomessa peruskoulun).

Ensimmäisellä kouluviikollani, joka oli järjestysnumeroltaan 33, opettelin Kumpulan koulukasvitarhalla tunnistamaan erilaisia puutarhatyökaluja, joista satunnaisista lähinnä lapsuuteen sijoittuvista palstakokemuksistani huolimatta pystyin suurimmaksi osaksi arvaamaan käyttötarkoituksen, jos ei muuten niin poissulkemismenetelmällä. Lisäksi kitkimme hieman rikkaruohoja, opimme luonnonmukaisen viljelyn joitakin periaatteita (kuten sen, että viljelyskasvia kannattaa vaihtaa vuosittain jo siksikin, ettei tuhoeläinkanta ehtisi pesiytymään ja sen, että kiinankaali houkuttelee ampiaisia jotka jättävät muut viljelyskasvit paljolti rauhaan, jos palstan reunustaa kiinankaaliriveillä). Sitten karsimme omenatarhasta omenaruttoisia yksilöitä, ja opettelimme tekemään juurta jaksaen omenamehua, kaikki työvaiheet.

Pietaryrtti.

Perjantaina Vuosaaren Uutelassa opeteltiin - tai siis omalta osaltani se oli kertausta - eri metsätyyppejä: erilaiset kangasmetsät ja lehdot sekä bongattiin kymmeniä kasvilajeja.

Sormipaksukarve.

Hyvin havainnolliseksi menetelmäksi osoittautui neliömetrin eristäminen kenttäkerroksesta, sillä silloin eri kasvilajien keskinäinen esiintyvyys tulee selväksi; lisäksi se havainnollistaa, että yllättävän pienelle alueelle voi mahtua aika montakin lajia.

Itsestänikin kirkastui viikon aikana jotain. Ymmärsin viimeistään nyt, että omaa sielunmaisemaani on kuivahko, kallioinen kangasmetsä. Sellaista on mummolani, Kanniston sienimetsä, ja sellaista on Uutelassakin.

Tarkoituksenani on tehdä harrastuksestani työtä. Olen saanut kokouskiintiöni täyteen jo 31-vuotiaana, ja jotain senjälkeisen työelämän palkitsevuudesta kertoo se, että kokoukset ovat jälleen palanneet takaovesta, tarjoten henkireiän toimistokuolemalle. Metsässä sen sijaan elän.