Ylipäätään luonto-ohjaajana työskentelemisen edellytykset ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella varsin rajalliset ilman autoa. Tämä tulee ottaa huomioon myös retkikohteiden suunnittelussa. Esimerkiksi jouduimme luopumaan suunnitellusta Viikin retkestä, koska kattavista bussiyhteyksistä huolimatta Porvoosta Viikin luontokohteisiin ei ole järjestettävissä kyyditystä ovelta ovelle, eikä tämä muuten onnistuisi autollakaan.
Jos asiakaskunnasta suurin osa on autottomia ja joukkoliikenteen kattavuus on mitä on, tällöin työnkuvaan kuuluu rivienväliin kirjoittamattomanakin kuskaamista, ainakin jos työnkuvassa on yhtäänkään leikkauspistettä sosionomin työnkuvan kanssa, eli se sisältää ohjauselementtejä. Esimerkiksi näyttötutkintotilaisuuden - retki Helsinkiin, Luonnontieteelliseen museoon - onnistumisen kannalta olennainen tai kriittinen osallistuja haettiin kotoaan autolla. Tämä ei olisi onnistunut ilman salamannopean toisen ohjaajan reaktionopeutta. Onneksi kyseinen osallistuja saatiin sitten matkaan mukaan; ensimmäinen "Ison Kirkon" vierailu kymmeniin vuosiin kirvoitti sellaisen hymyn, että jo tämä oikeutti paitsi kyseisen retken, pelasti paljon työharjoittelusta. Kiitos K, olit luontokerhoni selkäranka.
Toinen vähävaraisen asiakaskunnan kanssa mietittävä käytännön järjestely on ruokailu. Omilla eväilläkin toki pärjää, mutta luonnossa tarpominen syö energiaa. Jos taas haluaa harrastaa omatoimiruokailua esim. trangialla, tämä tarkoittaa sitä että ainakin yhdellä mukaanlähtijällä on hyvä olla auto, sillä ei 10-15 ruokailijalle oikein eväitä mukana kanna.
Asiakasryhmä kannattaa tuntea tarkoin, heidän mahdollisuutensa tai rajoitteensa. Muuten voi käydä kylmät, jos suunniteltu retki peruuntuu eikä varasuunnitelmaa ole tehty. Toki säältään äkkiväärässä eteläsuomalaisessa talvessa tämän tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; jos keliolosuhteet ovat yön tai viikonlopun aikana muuttuneet sellaisiksi että liikkuminen on paitsi epätyydyttävää, myös vaarallista, varasuunnitelma pitäisi olla tehtynä. Mennäänkö kohteeseen kyydillä, mistä kyyti saadaan (tai onko jo hankittu) vai katsellaanko luontodokumentteja videotykiltä? Kaikki retkivalmistelut tulee tehdä todella tarkoin: kuljetukset, reittisuunnitelma, pakkaus, ruokailun miettiminen, ohjelma (tai sen puute; jos ihmiset viihtyvät yhdessä niin ohjelmaa ei tule olla liikaa).
Jos mahdollisuuksia ulkona liikkumiseen on vähän, toimenkuvaa kannattaakin rukata enemmän luennointityyppiseksi kuin varsinaiseksi retkiohjaajaksi. Kuitenkin, Klubitalon kaltaisissa matalan kynnyksen paikoissa kaikki tekevät kaikkea, ja tämä kannattaa ottaa huomioon työharjoittelupaikkaa mietittäessä. Jos haluaa nimenomaisesti keskittyä omaan ammattitaitoonsa liittyviin tehtäviin, silloin esimerkiksi Kierrätyskeskus tai Suomen Latu on soveliaampi paikka kuin asukastalo tai toimintakeskus, ainakin tapauksessa jossa olet koko lailla yksin vastuussa omasta sektoristasi. Vaikka apua olisi aina tarjolla, kuitenkin olet viime kädessä yksin, ja tämä vaikeuttaa logistiikkaa. Autottoman ohjaajan tulee varmistaa että auto- tai bussipaikkoja on vähintäänkin yhtä monta kuin ilmoittautuneita. Retkien pitää olla käytännössä omakustanteisia - tai pikemminkin omakustanteettomia - ja tässä on tietyt haasteensa, kun yhdistyksen virkistyskassassa näkyy pohja.
Retkien onnistuminen - ja toteutuminen - on kiinni osallistujista. Osallistujalista kannattaa pitää helposti saatavilla puhelinnumeroineen, ja varata aikaa vielä edellisenä iltana tai viimeistään retkipäivän aamuna alkaa soitella mattimyöhäisiä läpi. Siitä kannattaa ottaa muutama kopio, joista yksi on mukana retkestä vastaavalla luonto-ohjaajalla, yksi mahdollisella apuohjaajalla ja vielä yksi työharjoittelupaikassa, tässä tapauksessa Klubitalolla. Siihen merkataan myös jo retken maksaneet.
Osallistujien päivän kunto voi vaihdella yllättävän paljon; suunnittelemaani talviretkeen lopulta osallistui kuudestatoista vain seitsemän. Rohkaisu osallistumaan ei riitä, vaan kynnystä tulee oikeasti madaltaa, tarvittaessa vaikka hakemalla kotiovelta. Sielläkin voidaan olla vastassa kalsareissa.
Toki edellä esittämäni huomiot pitää suhteuttaa vuodenaikaan ja keliin; etukäteisvarustautuminen voi aina olla keveämpää lämpimämmällä säällä, ja kasvukaudella luonto-ohjaajan on helpompi tehdä lonkalta varasuunnitelmia.
Viisi viikkoa on kovin lyhyt aika elvyttää luontokerhotoimintaa, saatikka tehdä siinä kovinkaan radikaaleja uusia avauksia; verrattuna puoleentoista vuoteeni Kumppanuustalo Horisontissa, jossa ehdin mm. elvyttää palstaviljelystoiminnan ja olla järjestämässä asukasyhdistysten, Kierrätyskeskuksen luontokoulun ja monenmoisten paikallisten toimijoiden kanssa erilaisia ympäristö- ja kierrätystoimintoja, nyt tuntui siltä että pääsi juuri raapaisemaan mahdollisuuksien pintaa. Talopalavereissa on helppo brainstormata kaikenkarvaisia ideoita, mutta jos oikeasti haluaa järjestää jotain, silloin näin lyhyen ajan puitteissa on oikeasti listattava realistisesti järjestettävissä olevat asiat, projektoitava ne, rekrytoitava niihin vapaaehtoiset mukaan ja suunniteltava tarkasti kaikki aikatauluineen, hankintoineen, vastuutuksineen ja seurantoineen. Tämä ei olisi vaikeaakaan, olivathan kaikki klubitalolaiset alusta loppuun hyvin avuliaita.
Ensimmäinen työharjoittelujaksoni tuotti siis kyllä oppia, josta aika suuri osa meni piilo-opetussuunnitelman puolelle. Viimeistään nyt tuli kyllä selväksi se, että tulen profiloimaan tutkintoani luonto- ja ympäristöneuvojan suuntaan luonto-ohjaajan sijasta: se mahdollistaa monipuolisemmat sijoittumismahdollisuudet ja laajemman työkentän, myös autottomalle. Ammatillisen rajauksen tarkentumisen lisäksi antina olivat uudet tuttavuudet, joiden kuulumisista haluan vastedeskin olla perillä, ja ainakin yksi henkiystävä.
