Ajatuksia hiilijalanjälkilaskennasta

Osallistuin maanantaina 5.5. Rastor-instituutin hiilijalanjäljen laskentatyöpajaan. Erilaiset laskurit kysymättäkin ohjaavat suuntaamaan laskentaa tuloksen kannalta merkitsevimpiin, oleellisiin seikkoihin, minkä ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että laskennallisesti vähäpätöiset seikat painettaisiin villaisella, ainakaan, jos ajatus suunnataan laajemmin nk. CRSD-kriteeristöihin, eli nähdään ympäristövastuu osana yhteiskuntavastuuta.

Esitin työpajassa huoleni siitä, että kun kirjanpito tehdään vuodeksi kerrallaan, tämä ei huomioi tuotteiden ja palveluiden elinkaarta. Tämä näkyy esimerkiksi laajojen hankkeiden suunnittelussa, joiden "puoliintumisaikaa" ei huomioida. Puoliintumisajalla tarkoitan sitä aikaa, jolloin esimerkiksi hankkeen alta pienennetyt hiilinielut on kompensoitu hankkeen positiivisilla vaikutuksilla. Tällä hetkellä tällainen tarkastelu olisi tarpeellista paitsi rakentamisen, myös liikenneinfran ja ns. vihreän siirtymän hankkeissa, joiden tieltä usein kaadetaan puita, mikä perustellaan esimerkiksi sillä, että saadaan ihmisiä siirtymään yksityisautoista joukkoliikenteeseen tai datakeskukset perustellaan vihreiksi niiden sivutuotteena syntyvällä hukkalämmöllä, jota voi käyttää kaukolämpönä.

Hiilijalanjälkilaskennassa olisi syytä huomioida myös alihankintaketjun hiilitase. Puurakentaminen esimerkiksi on hiilitaseeltaan betonirakentamista positiivisempaa, ovathan puutalotkin hiilinieluja, mutta osana hiilijalanjälkeä mutta myös vastuullisuutta tulisi tarkastella myös puut kaataneen metsäfirman hakkuumenetelmiä: suosivatko he jatkuvaa kasvatusta vai avohakkuuta. 

Hiilijalanjälkeä on keinotekoista erottaa luontovaikutuksista, jonka tarkasteluun lanseerattakoon tässä uusi käsite: luontojalanjälki. Ilmastokriisi ja luontokato ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa, ja usein kasvavissa kaupungeissa isketään kirves kiveen, kun keskitytään ainoastaan ilmastoon. Usein ilmastomyönteiset ratkaisut - kuten joukkoliikenneinfra ja nk. "tiivis" kaavoitus" - ovat luontovihamielisiä ainakin paikallisella tasolla. 

Tämä liittyy elimellisesti kompensaatiokeskusteluun. Jos hiilinieluja voikin kompensoida, ekosysteemipalveluita ei voi, sillä kun ilmasto ei tunne rajoja, luonto on paljolti paikallista, vaikkakin kytkeytynyttä. Toiminnassa on viherpesun makua, kun yritetään perustella usein monimuotoista lähiluontoa tuhoavia hankkeita "ilmastoviisaiksi".

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

Salailua ja vääriä todistuksia jäähallista

Julkaisen uudelleen keväältä 2012 kirjoitukseni Maununnevalle silloin kaavaillusta ja nyt valitettavasti toteutuneesta jäähallihankkeesta. Se havainnollistaa historiaani luonto- ja liikenneselvityksiä tehneenä kaupunkiluontoa puolustavana kaavoitusaktivistina. Tapaus myös valitettavasti havainnollistaa sitä, miten todistustaakka kaavoitukseen vaikuttamisessa jää kuntalaisille, ja kenen sana painaa.

Tähän kohtaan se jäähalli sitten tuli.

Olen täällä kirjoittanut aiemminkin Maununnevalle aiotusta jäähallihankkeesta, joka olisi muuten päässyt lipsahtamaan huomaamattani Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnasta hyväksytty -leimalla, mutta onneksi valpas ja huolestunut kansalainen hälytti. En edelleenkään ole niin ihastunut halliin, ainakaan tuolle paikalle. Lisäksi hankkeen motiiveihin, perusteluihin ja itse prosessiin liittyy paljon epäilyttävää: tosiasioiden ja intressien sekä mielipiteiden salailua.

Yleishyödyllisyydeksi naamioituja intressejä
Maununnevan harjoitusjäähallihan on Jääkenttäsäätiön ja Kaarela-Seuraksi naamioituneen jääkiekkoseura Karhu-Kissojen yhteishanke. Aloite hallista tuli jääkiekkoseura Karhu-Kissojen vahvasti lobbaamalta Kaarela-Seuralta.

Kokoomusvaltuutettu Hanu Luukkaisen mukaan, kun jääkenttäsäätiön toimitusjohtaja Harry "Bogo" Bogomoloff jotakin päättää tehdä, hän myös sen tekee. Hanke halutaan siis jättää konkreettiseksi, betoniseksi muistomerkiksi kunnioittamaan kohta eläköityvän Bogon elämäntyötä. Siitä tulee samalla tahtopolitiikkaan alistumisen muistomerkki.

Muistomerkin siitä itselleen saa myös Kaarela-Seuran puheenjohtaja Erik Bärlund, jääkiekkoseura Karhu-Kissojen manageri.

Tämän polun oikealla puolella oleva metsä kaadettiin. 

Korostan vielä, että pidän jääkiekosta. Se varmaan on ihan toimivaa ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. On kuitenkin turha väittää, että kyse olisi yleishyödyllisestä hankkeesta, jääkiekko on liiketoimintaa. Helsingin kaupungin avustaman Jääkenttäsäätiön rahoille varmaan löytyisi kansanterveydellisesti tähdellisempääkin käyttöä, esimerkiksi aika monen kaikille avoimen ja yleishyödyllisen kaukalon rakentaminen. Ja saataisiin enemmän nuorisoa harrastuksen pariin, ja muitakin.

Jos nyt sitten katsottaisiin, että hyväksyttäisiin jäähalli sinänsä, kaikkine harrastuksen poissulkevuus- ja liikenne- ja lämmitysseurauksineen, niin ei sen tarvitsisi tuohon tulla. Bogo ei kuitenkaan suostu keskustelemaan vaihtoehtoisista paikoista, ei, vaikka niitä tarjoilisi kultatarjottimelle. Ja kyllä niitä olisi tarjolla.

Unohdettu ja piiloteltu luontoarvoselvitys

Yleisten töiden lautakunnan 26.6.2008 hyväksymän Kaarelan aluesuunnitelman yhteydessä Markus Holstein teki alueen luontoarvoselvityksen, jossa jäähallille aiotun tontin eteläosa - juuri se paikka, johon jäähalli on tulossa - on C5 -luokan arvometsää, samantapaista kuin Metso-ohjelmassa tarkoitetulla tavalla. Alueen pohjoisosa on C1-luokiteltua lähimetsää, joka sitäpaitsi on linnoituslaitteineen Museoviraston suojeluksessa. Niiden väliin jää C3-luokiteltu suojametsä, joka suojaa Maununnevan asutusta Hämeenlinnantien melua ja saastetta vastaan. Tämä luontoarvoselvitys on kuitenkin unohdettu; esimerkiksi ympäristötarkastaja Eeva Pitkäsen mukaan ko. kohteessa ei ole mitään arvokasta. Eikö luontoarvoselvitykseen olla tutustuttu vai onko se hukattu? Minne? Ja kuka on sen hukannut?


Minne sitten?

Edellä siteerattu luontoselvitys jo todentaa riittävästi, että aiottu paikka ei sovellu jäähallille, puhumattakaan hallin liikennevaikutuksista, joista vielä vakavamman tekee se, että vastapäisen Puukoulun lakkautus ajaa alueen lapset kävellen ja pyöräillen käymään alakoulunsa Kannelmäen puolella. Lisäksi on selvää, että nykyinen puukoulun kenttä tulee hallin ilmaiseksi parkkipaikaksi, alue, jota nyt käytetään laajalti liikuntaan. 

Paljon sopivampia sijainteja lähiseudulla ovat:
- Pirkkolantien ja Pirkkolan maauimalan välinen parkkialue. Sinnekin on oivat joukkoliikenneyhteydet, mm. Jokeribussi, ja vieressä on valmiiksi toinen harjoitushalli.
- nk. Kalanninpuisto hieman tätä paikkaa pohjoisempana, Kalannintien ja Hämeenlinnantien kainalossa. Alue on nykyisellään ryteikköä. 
- Etelä-Kaarelan ent. yhteiskoulun ja Hämeenlinnantien väliin, ryteikköön. 
- Malminkartanon pelloille. Ainakin Kannelmäen ja Malminkartanon suunnasta katsottuna Konalan teollisuushallien ja kuplahallien muodostama "maisemaa" ei paljoa voi rumentaa, joten sinne vain.   

      - Maununnevan lumenkaatopaikan päälle. Helsingiin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisun 3/2012 "Lumen läjityksen ympäristövaikutukset Helsingissä" mukaan Maununnevan kaatopaikalla ylittyy raskaan, keskiraskaan öljyn, arseenin sekä lyijyn valtioneuvoston asetuksessa 214/2007 annettu kynnysarvo. Tämä kyseinen kohde sijaitsee Keskuspuiston reunalla ja tuhoaa myös Keskuspuiston maaperää pikkuhiljaa...

      Koko alue ja alueen muinaismuistolain suojaamat kohteet olisi pitänyt kartoittaa ennen sijainnin valintaa. Näin ei kuitenkaan olla tehty. Museovirastoa konsultoitiin vasta kun paikka oli valittu.
    
Kiinteistöviraston tonttiosaston Juhani Tuuttilan antaman lausunnon mukaan ko. tontti on vuokrattu liikuntavirastolle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tuuttilaa ei olla saatu kiinni kommentteja varten.

      Museoviraston suojelemaa vallihautaa alueen pohjoisosassa.
Kenen sana painaa?

Ainakaan asukkaiden sana ei paina, sillä heille jää todistustaakka. Kaupunkisuunnitteluvirasto on vaatinut, että asukkaat esittävät alkuperäisen nimilistan, jonka ovat allekirjoittaneet ne, joiden mielestä jäähalli ei sovellu aiotulle paikalle Maununnevaan. Kuitenkin Karhu-Kissoil... eiku Kaarela-Seuralta riittää, että he ilmoittivat keränneensä 1812 puoltavaa nimeä, vaikka ovatkin hukanneet addressinsa. Maankäyttö - ja Rakennuslaki jää Maununnevalla kuolleeksi kirjaimeksi.

 Kirjoituksessa mainittuun luonnonhoitosuunnitelmaan voi tutustua klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Asiat eivät selviä asiakaspalvelusta

Viikonvaihteen (Uusimaa-lehden) kolumnissa jätehuoltoyhtiö Rosk'n' Rollin toimitusjohtaja väitti, että jos jokin jätehuoltoon liittyvä asia jää askarruttamaan, silloin kannattaa soittaa asiakaspalveluun. Ilmeisesti tosiaan kannattaa.

Viime talvena opiskellessani jäte- ja kierrätysneuvonnan kurssia kävin sähköpostikirjeenvaihtoa mainitun asiakaspalvelun kanssa kysyäkseni, miten ajokortittoman asiakkaan tulee menetellä vaarallisen jätteen kanssa, sen kierrätyspistettä kun ei löydy mistään muualta kuin Domargårdin jäteasemalta, jonne ei pääse joukkoliikenteellä mistään.

En saanut vastausta. Sen sijaan sain analyysin omista luonteenpiirteistäni, hakiessani koulutustani tukeviin kesätöihin jäte- ja kierrätysneuvojaksi. Saamani palautteen mukaan kesätyöt jäivät saamatta haastavuuteni takia, mutta edelleenkin vastaus jäi saamatta. Paras saamani vaihtoehto oli rikkoa jätelakia ja dumpata salaa vaaralliset jätteet sekajätteeseen.

Kysynkin nyt avoimesti tällä palstalla toimitusjohtajalta: miten hoitaa ajokortiton asiakas vaarallisen jätteen kierrätyksen? Uskon vastauksen palvelevan muitakin ajokortittomia asiakkaita, ajatellaanpa vaikkapa yksinasuvaa vanhusta, jonka kellariin olisi sattunut jäämään vaikkapa remontin jäljiltä maalipurkkeja.

Mielipidekirjoitukseni julkaistiin Uusimaa-lehdessä tiistaina 15.10.

Michael Perukangas
tuleva luonto- ja ympäristöneuvoja

Ensimmäisen työharjoittelun opetuksia

Ensimmäinen työharjoitteluni oli 4.2.- 8.3. Porvoon Klubitalolla. Jos aiemminkin olen epäillyt autottomuuteni olevan tietty rajoite tai ainakin työkenttääni rajaava asia ainakin luonto-ohjaajana työskentelemisessä, niin nyt ainakin on tullut selväksi, että missään hoitolaitoksessa tai vastaavassa tai matalan kynnyksen paikassa työskentely tai sosiaalialaa edes sivuavat, ohjauselementtejä sisältävät toimenkuvat eivät pitemmän päälle tule kyseeseen ajokortittomalle, ainakaan Helsingin ulkopuolella ainakaan jos kohderyhmä/asiakaskunta on luettavissa nk. erityisryhmiin (mitä sitten ovatkaan, sillä onhan ihmisen toimintakyky ja "normaalius" jatkumo).

Ylipäätään luonto-ohjaajana työskentelemisen edellytykset ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella varsin rajalliset ilman autoa. Tämä tulee ottaa huomioon myös retkikohteiden suunnittelussa. Esimerkiksi jouduimme luopumaan suunnitellusta Viikin retkestä, koska kattavista bussiyhteyksistä huolimatta Porvoosta Viikin luontokohteisiin ei ole järjestettävissä kyyditystä ovelta ovelle, eikä tämä muuten onnistuisi autollakaan.

Jos asiakaskunnasta suurin osa on autottomia ja joukkoliikenteen kattavuus on mitä on, tällöin työnkuvaan kuuluu rivienväliin kirjoittamattomanakin kuskaamista, ainakin jos työnkuvassa on yhtäänkään leikkauspistettä sosionomin työnkuvan kanssa, eli se sisältää ohjauselementtejä. Esimerkiksi näyttötutkintotilaisuuden - retki Helsinkiin, Luonnontieteelliseen museoon - onnistumisen kannalta olennainen tai kriittinen osallistuja haettiin kotoaan autolla. Tämä ei olisi onnistunut ilman salamannopean toisen ohjaajan reaktionopeutta. Onneksi kyseinen osallistuja saatiin sitten matkaan mukaan; ensimmäinen "Ison Kirkon" vierailu kymmeniin vuosiin kirvoitti sellaisen hymyn, että jo tämä oikeutti paitsi kyseisen retken, pelasti paljon työharjoittelusta. Kiitos K, olit luontokerhoni selkäranka.

Toinen vähävaraisen asiakaskunnan kanssa mietittävä käytännön järjestely on ruokailu. Omilla eväilläkin toki pärjää, mutta luonnossa tarpominen syö energiaa. Jos taas haluaa harrastaa omatoimiruokailua esim. trangialla, tämä tarkoittaa sitä että ainakin yhdellä mukaanlähtijällä on hyvä olla auto, sillä ei 10-15 ruokailijalle oikein eväitä mukana kanna.

Asiakasryhmä kannattaa tuntea tarkoin, heidän mahdollisuutensa tai rajoitteensa. Muuten voi käydä kylmät, jos suunniteltu retki peruuntuu eikä varasuunnitelmaa ole tehty. Toki säältään äkkiväärässä eteläsuomalaisessa talvessa tämän tärkeyttä ei voi liikaa korostaa; jos keliolosuhteet ovat yön tai viikonlopun aikana muuttuneet sellaisiksi että liikkuminen on paitsi epätyydyttävää, myös vaarallista, varasuunnitelma pitäisi olla tehtynä. Mennäänkö kohteeseen kyydillä, mistä kyyti saadaan (tai onko jo hankittu) vai katsellaanko luontodokumentteja videotykiltä? Kaikki retkivalmistelut tulee tehdä todella tarkoin: kuljetukset, reittisuunnitelma, pakkaus, ruokailun miettiminen, ohjelma (tai sen puute; jos ihmiset viihtyvät yhdessä niin ohjelmaa ei tule olla liikaa).

Jos mahdollisuuksia ulkona liikkumiseen on vähän, toimenkuvaa kannattaakin rukata enemmän luennointityyppiseksi kuin varsinaiseksi retkiohjaajaksi. Kuitenkin, Klubitalon kaltaisissa matalan kynnyksen paikoissa kaikki tekevät kaikkea, ja tämä kannattaa ottaa huomioon työharjoittelupaikkaa mietittäessä. Jos haluaa nimenomaisesti keskittyä omaan ammattitaitoonsa liittyviin tehtäviin, silloin esimerkiksi Kierrätyskeskus tai Suomen Latu on soveliaampi paikka kuin asukastalo tai toimintakeskus, ainakin tapauksessa jossa olet koko lailla yksin vastuussa omasta sektoristasi. Vaikka apua olisi aina tarjolla, kuitenkin olet viime kädessä yksin, ja tämä vaikeuttaa logistiikkaa. Autottoman ohjaajan tulee varmistaa että auto- tai bussipaikkoja on vähintäänkin yhtä monta kuin ilmoittautuneita. Retkien pitää olla käytännössä omakustanteisia - tai pikemminkin omakustanteettomia - ja tässä on tietyt haasteensa, kun yhdistyksen virkistyskassassa näkyy pohja.

Retkien onnistuminen - ja toteutuminen - on kiinni osallistujista. Osallistujalista kannattaa pitää helposti saatavilla puhelinnumeroineen, ja varata aikaa vielä edellisenä iltana tai viimeistään retkipäivän aamuna alkaa soitella mattimyöhäisiä läpi. Siitä kannattaa ottaa muutama kopio, joista yksi on mukana retkestä vastaavalla luonto-ohjaajalla, yksi mahdollisella apuohjaajalla ja vielä yksi työharjoittelupaikassa, tässä tapauksessa Klubitalolla. Siihen merkataan myös jo retken maksaneet.

Osallistujien päivän kunto voi vaihdella yllättävän paljon; suunnittelemaani talviretkeen lopulta osallistui kuudestatoista vain seitsemän. Rohkaisu osallistumaan ei riitä, vaan kynnystä tulee oikeasti madaltaa, tarvittaessa vaikka hakemalla kotiovelta. Sielläkin voidaan olla vastassa kalsareissa.

Toki edellä esittämäni huomiot pitää suhteuttaa vuodenaikaan ja keliin; etukäteisvarustautuminen voi aina olla keveämpää lämpimämmällä säällä, ja kasvukaudella luonto-ohjaajan on helpompi tehdä lonkalta varasuunnitelmia.

Viisi viikkoa on kovin lyhyt aika elvyttää luontokerhotoimintaa, saatikka tehdä siinä kovinkaan radikaaleja uusia avauksia; verrattuna puoleentoista vuoteeni Kumppanuustalo Horisontissa, jossa ehdin mm. elvyttää palstaviljelystoiminnan ja olla järjestämässä asukasyhdistysten, Kierrätyskeskuksen luontokoulun ja monenmoisten paikallisten toimijoiden kanssa erilaisia ympäristö- ja kierrätystoimintoja, nyt tuntui siltä että pääsi juuri raapaisemaan mahdollisuuksien pintaa. Talopalavereissa on helppo brainstormata kaikenkarvaisia ideoita, mutta jos oikeasti haluaa järjestää jotain, silloin näin lyhyen ajan puitteissa on oikeasti listattava realistisesti järjestettävissä olevat asiat, projektoitava ne, rekrytoitava niihin vapaaehtoiset mukaan ja suunniteltava tarkasti kaikki aikatauluineen, hankintoineen, vastuutuksineen ja seurantoineen. Tämä ei olisi vaikeaakaan, olivathan kaikki klubitalolaiset alusta loppuun hyvin avuliaita.

Ensimmäinen työharjoittelujaksoni tuotti siis kyllä oppia, josta aika suuri osa meni piilo-opetussuunnitelman puolelle. Viimeistään nyt tuli kyllä selväksi se, että tulen profiloimaan tutkintoani luonto- ja ympäristöneuvojan suuntaan luonto-ohjaajan sijasta: se mahdollistaa monipuolisemmat sijoittumismahdollisuudet ja laajemman työkentän, myös autottomalle. Ammatillisen rajauksen tarkentumisen lisäksi antina olivat uudet tuttavuudet, joiden kuulumisista haluan vastedeskin olla perillä, ja ainakin yksi henkiystävä.