Riistavuoren kaavakävely 2.6.

Riistavuori Haagan länsipuolella on alueen ainoa metsä. Kaavoissa sitä hämäävästi yritetään uudelleennimetä Länsi-Haagaksi, ehkä siksi, että joku harhautuisi unohtamaan, että kyse on monimuotoisesta metsästä.

Riistavuoren ulkoiluväylän kaakkoinen alkupiste. Tämä näkymä on Eliel Saarisentieltä luoteeseen, Vihdintien ja Pitäjänmäen teollisuusalueen suuntaan.

Kaupunki aikoo kuitenkin kaventaa Vihdintien kaupunkibulevardisaatioon liittyen tämän metsän niin olemattomiin, että sen monimuotoisuus kärsii ja vihersormi katkeaa. Haagan liito-oraville se on tärkein dispersaali, Riistavuoren palvelukodin asukkaille elintärkeä ulkoilualue ja 5 koulun ja 7 päiväkodin ilmiöoppimisen perusta.

Asukkaat ovat teettäneet vaihtoehtokaavan, jossa talot eivät työntyisi niin syvälle metsään. Vaihtoehtokaavan rajaa osoittavat puihin kiinnitetyt punaiset merkit ja kaupungin kaavaehdotusta joissain näissä kuvissa erottuvat, vaaleat puihin kiinnitetyt merkit. Lisäksi Vihdintien toisella puolella on vain 24% täyttöasteella oleva toimitila-alue, jonka osittaista uudelleenkäyttöä lähes tyhjine parkkialueineen Vihreiden Otso Kivekäs lupaili selvittää.

Jos tarkkaan katsoo, niin polun vasemmalla puolella näkyy yksi kaupungin kaavaehdotuksen rajaa osoittava, puuhun kiinnitetty valkoinen liina.

Eilinen (2.6.) kaavakävely oli menestys; noin 50 osallistujan joukossa päättäjistä olivat Vasemmistoliiton Mia Haglund, Noora Laak ja Tuomas Nevanlinna, Vihreiden Reetta Vanhanen, SDP:n Olli-Pekka Koljonen ja Kokoomuksen Otto Meri.

Kaavakävelyt ovat palkitsevia tilaisuuksia. Pohjimmiltaan introvertti asiapenttikin nauttii yhdessä tekemisestä asialleen omistautuneiden, luonnosta välittävien ihmisten kanssa. Ja kyllä asukasaktivismi voi kannattaakin; kun 2005 olin perustamassa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikettä suojelemaan Laakson aluetta, Keskuspuiston eteläistä porttia, alue on edelleenkin saanut olla rauhassa, kahden yleiskaavan ja monien kymmenten kaavoituskatsausten ylitse.

Tämä näköalakallio säilyisi asukkaiden teettämässä vaihtoehtokaavassa. Vihdintien toisella puolella kajastelee pahasti vajaakäytössä oleva Pitäjänmäen teollisuusalue, jossa on tällä hetkellä myynnissä kokonaisia kiinteistöjä, esim. Valimontie 9-11, jossa aiemmin toimi HUS.

Metsän joulurauhaa Keskuspuiston portilla ti 17.12.

Metsän joulurauhaa Keskuspuiston portilla ti 17.12. klo 14

Puoluepoliittisesti sitoutumaton Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansanliike, joka alkoi Meilahden koululla liikkeellelaittamastani nimilistasta, aloitti 2005 Meilahden asukasyhdistyksen, Mannerheimintie 71-79 asukkaiden ja Meilahden seurakunnan kanssa perinteen, jossa Urheilukadun päästä lähtevän polun varressa hiljennyttiin julistamaan metsälle joulurauhaa.

Aikaisempina vuosina perinteeseen on kuulunut Kannel-Kuoron mukana perinteisten joululaulujen laulaminen, tarjolla on ollut glögiä ja pipareita ja joulupukkikin on piipahtanut. Viime vuosina perinne on typistynyt yhden miehen kynttilämielenosoitukseksi järjestäjien pikku hiljaa ikäännyttyä pois riveistä. 

Alati, jo 60-luvulta kiistanalaisessa Keskuspuiston nurkassa alettiin juhlistamaan Metsän joulurauhaa kaavoitusuhkan jälleen aktivoiduttua 2005 kaavoituskatsauksessa. Aiemmin alueelle, joka toimii Keskuspuiston porttina ja jolla on ollut yksi Suomen kolmesta lehtonatan esiintymistä ja luontoarvoiltaan harvinaislaatuinen tervaleppäkorpi, oli suunniteltu mm. sairaanhoito-oppilaitosta ja syöpäsairaalan laajennusta.

Sytytän tänäkin vuonna kynttilän kallionkoloon n. 100 metrin päässä Urheilukadulta kunnioittaakseni puistoliikkeen poismenneiden veteraanien - kuten agronomi Vilho Ikkalan ja toimittaja Jussi Vapaasalon a.k.a. Tuck-munkin - muistoa. Haluan omalta osaltani myös muistuttaa paitsi Keskuspuiston, myös yleisemminkin kaupunkiluonnon arvosta: se ei ole vain kaavoitushankkeiden reservaattia, vaan se toimii ekosysteemipalveluna: hiilinieluna, melumuurina, ilmanpuhdistajana, lähiliikunnan ja luontosuhteen mahdollistajana, myös Helsingin merkittävimmän vihersormeksi nakerretun ekologisen käytävän porttina.

Ohjaus ja neuvonta: oma luontosuhteeni

Luonto- ja tai ympäristöneuvojan oma luontosuhde on pohja, jolle myös hänen ammatillinen identiteettinsä rakentuu. 

Oman luontosuhteeni selvittämiseksi on päästävä isäni luontosuhteen jäljille. Isäni (ja äitini) kasvoivat suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansakouluikäisestä asti Vantaan Kannistossa ja Kivistössä, joka oli vielä 50-60 -luvuilla käytännössä maaseutua. Sähkötkin alueen viimeisiin taloihin vedettiin vasta 60-luvulla. Toki tuon ajan lapsille, jotka eivät vielä olleet tukehtuneet krääsävirikkeiden aiheuttamien tekaistuiden tarpeiden aiheuttamaan ahdistukseen ja ähkyyn, metsä oli kaikkein luontevin leikkiympäristö, ehkä siksikin että se tarjosi pakopaikan alkoholistiperheissä. Syntymäsydänvikainen äitini suuntautui luultavasti fyysisten rajoitteidensa takia enemmän kaunotaiteisiin - mitä nyt oli isoveljensä intiaanileikin maalitauluna - kun taas isäni aikansa tyypillisten poikain tapaan otti ympäröivät maastot leikkikentäkseen aina Koivupäähän, Reunaan ja Vestraan saakka.  

Isäni pitää itse saaneensa oman luontosuhteensa kehittymiselle keskeisen siemenen kouluikäisenä ruotsalaisen luontokuvaajan Per Hafslundin kirjasta Löytöretki luontoon. Kirjassa upeita kuvia säesti tarinamuotoinen, jännittävä kerronta esimerkiksi laakasukeltajasta ja töyhtöhyypästä. Sama kirja kului sitten minunkin käsissäni, ja jos kirja jostakin vielä löytyisi - luultavasti se meni roskikseen Porvooseen muuton mukanani siinä samassa, salaperäisessä pahvitynnyrissä kuin kaikki muukin kadonneeksi julistettu – niin kirjan kuluneisuus ja runsaat kommentit ja piirustukset marginaalissa paljastaisivat kirjan käytössäkuluneisuuden asteen (onnistuin nyt ostamaan toisen kappaleen nettidivarista).  

Kivikaupungin lapsena isäni onneksi panosti luontosuhteeni kehittämiseen, ja vietin isäni kanssa paljon aikaa myös Helsingin puistoissa, aivan erityisesti Kaivopuistossa ja Ullanlinnanpuistossa, Suomenlinnassa ja tietenkin isovanhemmillani Kivistössä ja Kannistossa. Siellä seurasin isääni mukaan sieniretkille jo reppuselkäikäisenä; isäni oppi sienestämään kylänmieheltä, joka tarjosi hänelle shakkipeliseuraa ja ehkä alkoholisoitunutta, lukutaidotonta verhoilijanretkua paremman isänkorvikkeenkin. 

Joskus kävelimme Ullanlinnasta Keskuspuistoonkin asti, ja muuttaessani 9-vuotiaana Kannelmäkeen, opin Töölöstä Myyrmäkeen työmatkansa pyöräilevältä isältäni (perheeni autottomuus varmasti myös edesauttoi luontosuhdetta), että kaikin puolin parhaan (myös nopeimman) reitin Kannelmäestä 10 kilometrin päähän Helsingin keskustaan tarjoavat Keskuspuiston pyörätiet. Opin itse pyöräilemään Kannelmäestä isäni luokse Töölöön varsin nuorena, ja sittemmin Keskuspuiston reitistö on tullut minulle läpikotaisin tutuksi niin työmatkapyöräilijänä kuin juoksijanakin. 

Innostuin juoksemisesta parikymppisenä, kuultuani huhuja että armeijaan mentäessä kannattaisi olla hyvässä kunnossa. Suuntasin Atte-kaverini ja hänen parin kaverinsa kanssa Aten usein täyteen kapasiteettiin pakatussa kuplavolkkarissa Pirkkolaan, jonka 3 kilometrin pururata opetti minut nauttimaan paitsi juoksemisesta, mutta ennen kaikkea liikkumisesta luonnossa (hiihtämisestä en ole juuri koskaan nauttinut, vaikka sitä olenkin velvollisuudentunnosta välillä yritellytkin). Keskuspuiston lisäksi etenkin Talinhuipun ja Patterinmäen lenkkimaastot ovat tarjonneet virkistystä paitsi ruumilleni, niin pian havaitsin että myös mieleni virkistyy. Pian halusin lähteä lenkeilleni nimenomaan ikonisten maisemien vuoksi, tarkistamaan miten valo sillä kertaa puunlehtien lomasta siivilöityy. 

Kerran kesällä 2005 asuessani Talinrannassa lähdin vaihteeksi lenkkeilemään ikonisiin maastoihini Keskuspuistoon. Tällöin näin puuhun nastoilla kiinnitetyn A-nelosen, jossa kerrottiin Laaksoon suunnitellun ns. kaupunkivilloiksi brändätyistä pienkerrostaloista muodostuvaa pienkerrostaloaluetta. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja sain kutsun täpötäyteen Meilahden koulun jumppasaliin, jossa arkkitehti Janne Prokkola esitteli suunnitelmia. Ne herättivät paikalle saapuneissa niin paljon pelkoa ja vihaa rakkaan metsän puolesta, että laitoin ruutupaperin kiertämään. Tilaisuuden loputtua siinä oli satakunta sähköpostiosoitetta. Sähköpostilistasta kasvoi pian kansanliike, joka ravintola White Ladyssä otti nimekseen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!  

Kansanliike järjesti lukuisia ulkoilmatapahtumia, piti yhteyttä päättäjiin ja kirjoitti mielipidekirjoituksia. Liikkeen tiimoilta liityin myös Länsi-Helsingin Vihreisiin liikkeen toisen puuhaihmisen varavaltuutettu Kirsikka Bonsdorffin innoittamana. Perustin kansalaisliikkeelle myös oman blogin. Samanaikaisesti myös muualla Helsingissä lähdettiin liikkeelle lähimetsien puolesta. Syntyi Kaupunkimetsäliike, jossa olin mukana järjestämässä työpajoja Sosiaalifoorumiin ja kurssia kansalaisvaikuttamisesta työväenopistoon. Lisäksi perehdyin silloin tuoreeseen Maankäyttö- ja rakennuslakiin niin läheisesti, että konsultoituani kaavoituslainsäädäntöeksperttejä, kuten Tapani Veistolaa ja Lauri Tarastia, kirjoitin Kaupunkimetsäliikkeen lausunnon kyseisen lain muutosesityksestä. 

Luontosuhteeni on ollut pitkä matka itseäni kohti. Se on vienyt minut myös kaupunkitutkimuksen väitöskirjaopintoihin Helsingin ja Oslon yliopistoihin, joissa olen itseopiskellut viheralueiden ja puistojen historiaa, käyttöä, niihin liittyviä intressejä ja konflikteja. Puoluepolitiikan jätin turhauduttuani siihen havaintoon, että monille cityvihreille luonnoksi riittää parvekeruukku, eikä metsästä niin väliä paitsi jos sen läpi pääsee nopeasti pyörällä.  

Palaan säännöllisesti omiin ikonisiin maisemiini. Teen pyhiinvaellusmatkoja Keskuspuistoon, Talinrantaan ja Kanniston sienimetsään. Siellä hiljennyn ja pysähdyn omassa henkilökohtaisessa ”kirkossani”. Kuitenkin suhteeni luontoon on ollut paljolti kunnioittavan vierailijan, joka yllättävän harvoin on poikennut poluilta. Tämä opiskelu on ohjannut omaa luontosuhdettani vakavampaan suuntaan, ja alan erottamaan puita metsältä. Minulla on ollut luontoon – kuten toiseenkin suureen rakkauteeni, musiikkiin – romanttinen suhde, joka ei kuitenkaan ole onneksi kärsinyt siitä että nyt erotan mistä lehto alkaa, ja nyt tervehdin ilolla aina nähdessäni kielon tai tavatessani keto-orvokin. Sieniä ja eläimiä olen aina harrastanut, ja kettu on erityinen toteemieläimeni, josta miltei kosketusetäisyydelle olen muutamia kertoja päässyt. Nyt olen myös ymmärtänyt, että lapsuuteni sienimetsän äänimaisema oli peippo. Sanoinkin yhdelle opiskelukaverilleni, että omistauduttuani kuluneet 35 vuotta musiikinkuuntelulle, seuraavat 35 vuotta omistaudun linnunlaululle. 

6. 
   

Viikko 40: luontokasvatusta ja itsensä parantelua

Viikko 40 aloitettiin käymällä kahdessa erittäin kiinnostavassa kohteessa: Vesalan peruskoulussa ja Vantaan luontokoulussa. Niitä yhdistää se, että molemmat opettavat koululaisille luontosuhdetta.

Maanantain vierailukohteessa Vesalan koululla entinen sisäpiha katettiin 27 vuotta sitten, ja silloinen biologianopettaja perusti tälle katetulle sisäpihalle puu- ja eläintarhan, jota koululaiset hoitavat yhteisvastuullisesti, ysiluokkalaisten opastaessa nuorempiaan, joille he delegoivat hoitovuoroja. Jos tällainen paikka olisi ollut omana kouluaikanani, olisin millä hinnalla hyvänsä hankkiutunut tähän kouluun, vaikka varsinkin vielä lapsena paikkasidonnaisena ja arkanakin lähikoulusta muualle lähteminen olisikin muuten ollut ajatuksena mahdoton.

Eläin- ja kasvitarha opettaa koululaisille elämän kiertokulkua; on normaalia, että nimikkoeläimestäkin joskus aika jättää, ja lisäksi se antaa koululaisille "merkityksellisen toisen", kuten mainio, koululaisten lisäksi paikkaa esitellyt nykyinen bilsanmaikka Kirsi Arino muistutti. Hän oli todella mainio persoonallisuus, joka oli elävä muistutus siitä, että joskus persoonat voittavat byrokratian jos eivät nyt aivan 12-0 niin ainakin 4-1.

Koululaiset oppivat myös ihmistä ja yhteistyön tekemisestä; täällä ja koulun retkillä yhteistyötä tehdään mm. seurakunnan, partion ja nuorisotalon kanssa, jossa vanhimmat koululaiset voivat ohjata ryhmiä. Nämä myös lainaavat vähävaraisimmille perheille retkeilyvarusteita.

Tämä iguaani oli arvonsa tunteva. Hän poseerasi silloin kun hänestä siltä tuntui, ja osoitti ihmislajille oman reviirinsä rajat (tosin välillä hän lähti vaeltelemaan eläintarhassa ja kiipeili niin että häntä joutui tikkaillakin hakemaan).

 Taistelukukkoja.

Kilpikonna-allas.

Iltapäivä oli varattu itsenäiselle työskentelylle Urbaani luonto -kurssin parissa. Tarkoitus oli katsoa teemaan sopiva dokumenttielokuva, joka esitellään seuraavan viikon kurssikerralla. Verestin muistoa ja katsoin vuosien tauon jälkeen Erkki Pirtolan (R.I.P.) dokumentin Keskuspuiston kansanjuhlasta vuodelta 2005. Dokumenttiin palaaminen sai miltei tunteet pintaan, sillä se muistutti tästä yhdestä elämäni merkittävimmästä tapahtumasta, jonka reunaviitettä oikeastaan kaikki sen jälkeen tapahtunut on. Kerrankin tunsin olevani mukana jossakin merkityksellisessä, joka liikutti ihmisiä, sanan molemmissa merkityksissä. Aikaa on tullut hukattua aivan liikaa kaikkeen muuhun paitsi merkitykselliseen, minkä ymmärtäminen sekin herkistää.

Tiistaina kävimme Vantaan luontokoulussa Sotungissa, Sipoonkorven rajalla, jonne päätin pyöräillä Viikistä havaittuani joukkoliikenneyhteyden koko lailla verkkaiseksi.

Tähän sopii pieni henkilökohtainen eksursio lukiovuosiini, jolloin pyöräilin karttojen kera suurimman osan pääkaupunkiseutua viikonloppuharrastuksekseni. Näiltä ajoilta on peräisin yleinen pääkaupunkiseudun hyvä hahmotuskykyni sekä luottamus suuntavaistooni ja kartanlukutaitooni; oikeastaan jo alakouluvuosilta, mutta näinä vuosina ymmärsin, että mikä tahansa paikka on pyöräiltävissä. Kunnon alan opiskelijana ikään laadin tietysti reittisuunnitelman, koska en sitäpaitsi omista navigaattoria enkä koko ajan viitsisi kuikuilla karttaan minulle aiemmasta outoon Sotunkiin suunnistaessani. Kirjoitin kotonani Postit-lapulle Latokartanonkaari-Kehä I yli-Kivikonkuja-Kivikonlaita-Savikiekontie-käänny vasemmalle polulle-Kivikon metsän vieritse-Maratontie-Porvoon moottoritien yli-Somerikkotie-Kuussillantie-käänny oikealle-Hakunilantie-käänny taas oikealle-Hevoshaantie-Hakunilantie-oikealle-Sotungintie 25. Hyvin meni.

Siellä paikkaa esittelivät opettajat Katja Lembidakis ja Olli Viding, vanha tuttavani virkistysaluevihreistä muuten. Luontokoululla viettää koululuokkia kokonaisia teemapäiviä opiskelemassa toiminnallisin menetelmin esimerkiksi puita, ötököitä tai eläinten talviruokintaa. Sitten patikoitiin Sipoonkorvessa välillä Helsingin, välillä Vantaan puolella Vidingin opastuksella aina Jutankusikalliolle asti, jonne Viding meidät jätti selviytymään omillamme, ja vähän jälleen kevytsuunnistettiinkin pienryhmissä, jotkut sienestivätkin.

Ehkä Stadin pienin saari Helsingin isoimmalla järvellä, joka on osuvasti nimetty Storträskiksi.

Helsingin ja Vantaan raja kulkee tämän muutaman aarin saaren poikki. 

Keskiviikkona käytiin läpi tutkinnon arviointia ja arviointikriteerejä. Selväksi tuli, että arviointikriteerit eivät vielä kaikilta osin ole uuden 1-5 arvostelun mukaiset. Lisäksi kävimme läpi kompassin erannon periaatteet ja sovelsimme sitä suuntimiseen. Harjoittelimme myös internetin karttapalveluista koordinaattien etsimistä.

Torstai ja perjantai kuluivat itseä parannellessa kotisohvalla kirjallisia töitä tehden.

Viikko 36, osa IIA: urbaani luonto Helsingissä. Laakson tervaleppälehtokorpi.

Urbaani luonto -valinnaiskurssilla pitää esitellä vähintään yksi luontokohde, jota säännöllisesti käy seuraamassa ja dokumentoimassa. Valitsin Laakson tervaleppälehdon ja Patterinmäen, jotka ovat jo kymmenien vuosien takaisten lenkkimaastojeni lähimetsiä, ja niillä on minulle aivan erityinen merkitys. Nyt saan erinomaisen syyn poiketa lenkkipoluiltani; minuun tähän saakka on soveltunut tuttu sananlasku "ei erota metsää puilta" kääntäen: metsä on minun identiteettini rakennuspuu ja sieluni lepopaikka, mutta en ole tutkinut niitä yleiskatsauksellisuutta tarkemmin.

Laakson tervaleppälehto kuuluu alati kiistanalaiseen 4 hehtaarin alueeseen, joka se aina vain kummittelee kaavoituskatsauksissa, ja on kummitellut jo 60-luvulta lähtien kun alueelle piti rakentaman syöpäsairaala ja sairaanhoito-oppilaitos. Olin perustamassa aluetta suojelevaa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikettä selkeyttämään tämän Keskuspuiston portin asemaa, kun sen kuulumisesta viralliseen Keskuspuistoon on kahta tulkintaa.

Alueella asuvat mm. satakieli ja palokärki, ja on siellä nähty metsäkauriskin. Lisäksi alueelta on löydetty toinen Suomen kahdesta lehtonataesiintymästä. Itse kasvista ei ole pitkään aikaan, ainakaan 10 vuoteen havaintoa, mutta en laita tähän kuvaa kasvupaikasta ettei kukaan saisi päähänsä mitään kenkkuja ajatuksia.

Laakson tervaleppälehdossa on komeita saniaiskasvustoja.

Tervalepän lehdet ovat kuin sydämiä.

Anni-Mari Korte on viime aikoina ollut paljon esillä. Lehtokortteitakin on.

Lehväsammalta.

Näin jylhää siellä on. Puunraadotkin on onneksi jätetty maastoon.

Ahomansikka.

Kielo. Tämä muuten on koko "Ruskeasuonlaaksoksi" viime aikoina nimitetyn alueen tyyppikasvi. Näitä on todella paljon polkujenkin varsilla.

Isomaksaruoho. Toinen alueen tyyppikasvi.

Tämä Urheilukadulta alkava polku rajaa tervaleppälehdon.