Kaupunkiluontoliike vaatii Stansvikin jättämistä rauhaan

 2005-2006 paikkeilla itäisestä Helsingistä kuului kummia. Siellä alkoi syntymään paikallisista viheralueista huolestuneita ja niitä puolustavia pro-liikkeitä kuin sieniä sateella. 2002 yleiskaava, jonka karttaa oltiin alettu kutsumaan verikartaksi, kohdisti uhkia monille viheralueille, etenkin Itä-Helsingissä. Kansalaisliikkeet Myllypurossa, Vuosaaressa ja Laajasalossa julkistivat oman yhteisen metsämanifestinsa, tekivät lausunnon Maankäyttö- ja rakennuslain muutoksesta ja pitivät kansalaisvaikuttamisen kurssin Itiksen työväenopistossa ja työpajan Suomen sosiaalifoorumissa. Oli syntynyt Kaupunkimetsäliike, johon liittyi toimijoita myös lännemmästä, kuten Malminkartanosta ja Laaksosta, Keskuspuiston eteläreunalta. 

Laajasalon Stansvikin metsä on yksi Helsingin vanhimpia metsiä; ainakin sen ikihongat lienevät vanhimpia tunnettuja pääkaupungin puita. Stansvikista löytyy yli 20 erilaista luontotyyppiä, ja nykyään jopa liito-orava, erityisessä suojeluksessa olevia pienvesiä ja niin edelleen. 

Kirjoitin kaksi vuotta sitten, että Stansvikista voi mahdollisesti tulla pääkaupunkiseudulla tapahtuneen kuntalaisten luontoheräämisen päänäyttämö, eräänlainen urbaani Koijärvi. Nyt tälle Koijärvelle on pystytetty leiri, joka on pystyssä jo toista viikkoa. Suojelemassa ovat olleet muun muassa Luontoliiton metsäryhmä, Elokapina, Helsingin luonnonsuojeluyhdistys sekä paikallisia aktiiveja.

Myös Kaupunkimetsäliikkeen perinteen jatkajaksi perustettu Kaupunkiluontoliike on hengessä mukana ja ei vain kannattaa vaan vaatii Stansvikinkallion ja siihen sidoksissa olevien metsien jättämistä rauhaan ja niiden rauhoittamista mieluiten Stansvikin luonnonsuojelualueeksi. Stansvikinharjun suojelualue on hyvä alku, mutta se ei riitä, ja ekologisen jatkuvuuden nimissä suojelualueen tulisi jatkua saumattomasti Stansvikin metsiin ja Stansvikinkalliolle. 

Havuja perkele!

Kuten Pirkko Pilvi, joka ihmetteli näillä palstoilla Gammelbackan hakkuita, minä ihmettelen Humlan hakkuita. Minun on vaikea nähdä mitään muita perusteita sille, että ulkoilureittien varsia "hoidetaan" niin massiivisesti, että sieltä "turvallisuusperusteisesti" kaadetaan äkkivilkaisulta noin 114 runkopaksuista puuta kuin puumassan tuottaminen kaupungin kassaan. 

Se on tullut selväksi aiemminkin, että Porvoossa eri hallintokunnat eivät keskustele keskenään, ja soitto hyvin nihkeästi tiedusteluihin suhtautuvalle metsäinsinööri Tommi Laakkoselle vahvisti tämän. Siispä ulkoilureittivastaava Liitiäisen pakeille. Liitiäisen kunniaksi on sanottava, että hän jaksaa keskustella kuntalaisten kanssa; hän perusteli puiden kaatamisen paitsi ennakoivalla turvallisuusajattelulla (punavärillä merkatut kuuset, koivut ja haavat olivat monet todellakin tukkipuupaksuisia ja ulkoisesti elinvoimaisen näköisiä), mutta myös sillä, ettei niistä putoaisi risuja ja havuja hiihtoladuille. Havuja perkele, voisi hiihtäjä huudahtaa Matikaisen Marjon malliin. Miksei niistä "kiusallisista" puista voi poistaa niitä oksia, jotka roikkuvat latujen päällä?

Kaupunki oli kiitettävästi tiedottanut Humlan eteläisen reitin siirtämisestä ja sen aiheuttamista puunhakkuista (jotka tosin nekin ovat paljon laajamittaisempia kuin mitä reitin siirtäminen 5 metriä edellyttäisi). Olen epäillyt jo pitkään myös sitä, että hakkuista tiedottaminen on Porvoossa niin olematonta siksi, että sellaista, josta ei saa tietoa, on vaikea lähteä kyseenalaistamaan. Näistä Humlan pohjoisen reitin hakkuista ei ole näkynyt ensimmäistäkään tiedotteentynkää. 

Ihmettelen siis Eerola-Pilven tavoin, että ovatko tosiaan monin tutkimuksin terveellisiksi todetut kaupungin ulkoilumetsät niin vaarallisia? Jokamiehenoikeuteen, tai jokaisenoikeuteen, niinkuin se nyt muotoillaan, kuuluu myös jokaisenvastuu. Jos puu kaatuu päälleni, miksi se olisi sen hirveämpi hengenlähtö kuin auton alle jääminen? Ja ovatko kaupungin metsät vain raaka-ainevarastoja, vaikka niiden pitäisi olla terveyden lähteitä? 

Humlan maisemat ovat nyt perustavasti muuttumassa. Dosentti Panu Pihkala puhuu ympäristötunteista; rakkaiden ympäristöjen menettäminen ja osittainenkin muuttuminen voivat aiheuttaa ahdistusta, pelkoa ja surua. Kun Porvoon pisin yhtäjaksoinen luonnossa kulkeva ulkoilureitti - ja minun lähes päivittäiset ulkoilumaastoni - raadellaan, minulta riistetään se elämänvoiman lähde, josta haetuilla sienillä perheeni on elänyt koko syksyn ja jonka poluilla juostessani valo ei enää koskaan taitu samalla tavalla oksien lomasta. Aiemmin Humlan metsä oli minulle elpymisen lähde, syy elää, nyt sinne meneminen aiheuttaa ahdistusta. 

Keruutuoteneuvoja, luonto- ja ympäristöneuvoja,

Kaupunkiluontoliike ry:n puheenjohtaja

Manki Perukangas

Kirjoitukseni julkaistiin Uusimaassa 24.10.2023.