Luonto- ja tai ympäristöneuvojan oma luontosuhde on pohja, jolle myös hänen ammatillinen identiteettinsä rakentuu.
Oman luontosuhteeni selvittämiseksi on päästävä isäni luontosuhteen jäljille. Isäni (ja äitini) kasvoivat suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan kansakouluikäisestä asti Vantaan Kannistossa ja Kivistössä, joka oli vielä 50-60 -luvuilla käytännössä maaseutua. Sähkötkin alueen viimeisiin taloihin vedettiin vasta 60-luvulla. Toki tuon ajan lapsille, jotka eivät vielä olleet tukehtuneet krääsävirikkeiden aiheuttamien tekaistuiden tarpeiden aiheuttamaan ahdistukseen ja ähkyyn, metsä oli kaikkein luontevin leikkiympäristö, ehkä siksikin että se tarjosi pakopaikan alkoholistiperheissä. Syntymäsydänvikainen äitini suuntautui luultavasti fyysisten rajoitteidensa takia enemmän kaunotaiteisiin - mitä nyt oli isoveljensä intiaanileikin maalitauluna - kun taas isäni aikansa tyypillisten poikain tapaan otti ympäröivät maastot leikkikentäkseen aina Koivupäähän, Reunaan ja Vestraan saakka.
Isäni pitää itse saaneensa oman luontosuhteensa kehittymiselle keskeisen siemenen kouluikäisenä ruotsalaisen luontokuvaajan Per Hafslundin kirjasta Löytöretki luontoon. Kirjassa upeita kuvia säesti tarinamuotoinen, jännittävä kerronta esimerkiksi laakasukeltajasta ja töyhtöhyypästä. Sama kirja kului sitten minunkin käsissäni, ja jos kirja jostakin vielä löytyisi - luultavasti se meni roskikseen Porvooseen muuton mukanani siinä samassa, salaperäisessä pahvitynnyrissä kuin kaikki muukin kadonneeksi julistettu – niin kirjan kuluneisuus ja runsaat kommentit ja piirustukset marginaalissa paljastaisivat kirjan käytössäkuluneisuuden asteen (onnistuin nyt ostamaan toisen kappaleen nettidivarista).
Kivikaupungin lapsena isäni onneksi panosti luontosuhteeni kehittämiseen, ja vietin isäni kanssa paljon aikaa myös Helsingin puistoissa, aivan erityisesti Kaivopuistossa ja Ullanlinnanpuistossa, Suomenlinnassa ja tietenkin isovanhemmillani Kivistössä ja Kannistossa. Siellä seurasin isääni mukaan sieniretkille jo reppuselkäikäisenä; isäni oppi sienestämään kylänmieheltä, joka tarjosi hänelle shakkipeliseuraa ja ehkä alkoholisoitunutta, lukutaidotonta verhoilijanretkua paremman isänkorvikkeenkin.
Joskus kävelimme Ullanlinnasta Keskuspuistoonkin asti, ja muuttaessani 9-vuotiaana Kannelmäkeen, opin Töölöstä Myyrmäkeen työmatkansa pyöräilevältä isältäni (perheeni autottomuus varmasti myös edesauttoi luontosuhdetta), että kaikin puolin parhaan (myös nopeimman) reitin Kannelmäestä 10 kilometrin päähän Helsingin keskustaan tarjoavat Keskuspuiston pyörätiet. Opin itse pyöräilemään Kannelmäestä isäni luokse Töölöön varsin nuorena, ja sittemmin Keskuspuiston reitistö on tullut minulle läpikotaisin tutuksi niin työmatkapyöräilijänä kuin juoksijanakin.
Innostuin juoksemisesta parikymppisenä, kuultuani huhuja että armeijaan mentäessä kannattaisi olla hyvässä kunnossa. Suuntasin Atte-kaverini ja hänen parin kaverinsa kanssa Aten usein täyteen kapasiteettiin pakatussa kuplavolkkarissa Pirkkolaan, jonka 3 kilometrin pururata opetti minut nauttimaan paitsi juoksemisesta, mutta ennen kaikkea liikkumisesta luonnossa (hiihtämisestä en ole juuri koskaan nauttinut, vaikka sitä olenkin velvollisuudentunnosta välillä yritellytkin). Keskuspuiston lisäksi etenkin Talinhuipun ja Patterinmäen lenkkimaastot ovat tarjonneet virkistystä paitsi ruumilleni, niin pian havaitsin että myös mieleni virkistyy. Pian halusin lähteä lenkeilleni nimenomaan ikonisten maisemien vuoksi, tarkistamaan miten valo sillä kertaa puunlehtien lomasta siivilöityy.
Kerran kesällä 2005 asuessani Talinrannassa lähdin vaihteeksi lenkkeilemään ikonisiin maastoihini Keskuspuistoon. Tällöin näin puuhun nastoilla kiinnitetyn A-nelosen, jossa kerrottiin Laaksoon suunnitellun ns. kaupunkivilloiksi brändätyistä pienkerrostaloista muodostuvaa pienkerrostaloaluetta. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, ja sain kutsun täpötäyteen Meilahden koulun jumppasaliin, jossa arkkitehti Janne Prokkola esitteli suunnitelmia. Ne herättivät paikalle saapuneissa niin paljon pelkoa ja vihaa rakkaan metsän puolesta, että laitoin ruutupaperin kiertämään. Tilaisuuden loputtua siinä oli satakunta sähköpostiosoitetta. Sähköpostilistasta kasvoi pian kansanliike, joka ravintola White Ladyssä otti nimekseen Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!
Kansanliike järjesti lukuisia ulkoilmatapahtumia, piti yhteyttä päättäjiin ja kirjoitti mielipidekirjoituksia. Liikkeen tiimoilta liityin myös Länsi-Helsingin Vihreisiin liikkeen toisen puuhaihmisen varavaltuutettu Kirsikka Bonsdorffin innoittamana. Perustin kansalaisliikkeelle myös oman blogin. Samanaikaisesti myös muualla Helsingissä lähdettiin liikkeelle lähimetsien puolesta. Syntyi Kaupunkimetsäliike, jossa olin mukana järjestämässä työpajoja Sosiaalifoorumiin ja kurssia kansalaisvaikuttamisesta työväenopistoon. Lisäksi perehdyin silloin tuoreeseen Maankäyttö- ja rakennuslakiin niin läheisesti, että konsultoituani kaavoituslainsäädäntöeksperttejä, kuten Tapani Veistolaa ja Lauri Tarastia, kirjoitin Kaupunkimetsäliikkeen lausunnon kyseisen lain muutosesityksestä.
Luontosuhteeni on ollut pitkä matka itseäni kohti. Se on vienyt minut myös kaupunkitutkimuksen väitöskirjaopintoihin Helsingin ja Oslon yliopistoihin, joissa olen itseopiskellut viheralueiden ja puistojen historiaa, käyttöä, niihin liittyviä intressejä ja konflikteja. Puoluepolitiikan jätin turhauduttuani siihen havaintoon, että monille cityvihreille luonnoksi riittää parvekeruukku, eikä metsästä niin väliä paitsi jos sen läpi pääsee nopeasti pyörällä.
Palaan säännöllisesti omiin ikonisiin maisemiini. Teen pyhiinvaellusmatkoja Keskuspuistoon, Talinrantaan ja Kanniston sienimetsään. Siellä hiljennyn ja pysähdyn omassa henkilökohtaisessa ”kirkossani”. Kuitenkin suhteeni luontoon on ollut paljolti kunnioittavan vierailijan, joka yllättävän harvoin on poikennut poluilta. Tämä opiskelu on ohjannut omaa luontosuhdettani vakavampaan suuntaan, ja alan erottamaan puita metsältä. Minulla on ollut luontoon – kuten toiseenkin suureen rakkauteeni, musiikkiin – romanttinen suhde, joka ei kuitenkaan ole onneksi kärsinyt siitä että nyt erotan mistä lehto alkaa, ja nyt tervehdin ilolla aina nähdessäni kielon tai tavatessani keto-orvokin. Sieniä ja eläimiä olen aina harrastanut, ja kettu on erityinen toteemieläimeni, josta miltei kosketusetäisyydelle olen muutamia kertoja päässyt. Nyt olen myös ymmärtänyt, että lapsuuteni sienimetsän äänimaisema oli peippo. Sanoinkin yhdelle opiskelukaverilleni, että omistauduttuani kuluneet 35 vuotta musiikinkuuntelulle, seuraavat 35 vuotta omistaudun linnunlaululle.
