Viikot 41-43: karttamerkkejä ja kurpitsoja

Viimeisinä viikkoina olen säännöstellyt raportointiani koulutekemisistäni, sillä kerrottavaa on ollut tavallista vähemmän. Viikoissa on ollut kertauksen, vähän jopa rääppiäisen makua, mikä on kyllä saavutus amisreformin aikana, sillä tähän saakka opettajat ovat kiitettävästi keksineet meille tekemistä. Nyt on mm. kertailtu suunnistusta, tällä kertaa Herttoniemen ja Viikin maastoissa, jonne veimme pienehköissä n. 3-4 hengen ryhmissä kukin yhden rastin.

Ryhmäni katsoi rastipaikaksi rakennuksen Herttoniemen hyppyrimäen alastulorinteen lähettyviltä. Paha vaan kartan päivitys oli mennyt umpeen, eikä rakennus enää eksistoinut. Kiitos ryhmäni Janinan ja Heinin ratkaisukeskeisyyden, suhtauduimme joustavasti takaiskuun ja markkerasimme uudeksi rastipaikaksi suuren kiven parinkymmenen metrin päähän tarkoitetusta kohteesta.

Ai missä tuolla alastulorinteessä muka pitäisi olla rakennuksen?

Viikkojen aikana on myös opeteltu käyttämään Actiontrack-nimistä sovellusta, jolla voi tehdä toiminnallisia suunnistusratoja. Pelin, tai soveltimen ideana on se, että rastilta toiselle siirtyminen edellyttää esim. kysymykseen vastaamista tai tehtävän tekemistä dokumentoidusti. Erittäin potentiaalinen kapine esimerkiksi Pokemon Go -sukupolven aktivointiin. Aloitin samantien kotikaupunginosani Kevätkumpuun polun rakentamisen poikani ja hänen kavereidensa ajankuluksi tai päänmenoksi.

Isoin projekti kuluneina viikkoina on kuitenkin ollut koululaisten ohjaaminen. Me jakauduimme kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa me opiskelijat ohjasimme Roihikan koulun 4. ja 5. luokkalaisia tekemään kurpitsasta ajankohtaisia halloween-juttuja. Vaihtoehtoina olivat kurpitsalyhdyt, muffinsit ja hillo, joista valitsin hillon olettaen sen vaativan vähiten käsityötaitoa.

Ensimmäisenä päivänä laittamukset koeponnistettiin ja toisena päivänä koululaiset toivotettiin tervetulleiksi. Molempien päivien yhteissessiot käynnistettiin minun ja Suvin laatimalla leikkimielisellä, jopa riehakkaalla Kahoot -kyselyllä ajankohtaisista halloween-aiheista. Vai tiesitkin kai että juhlana ei ole bollywood eikä se tule Intiasta?

Voi olla, että joillakin asia törmäsi kokemuksen puutteeseen koululaisista, mutta eivät nämä missään nimessä mikään haastava porukka olleet. Ehkä pystyin samastumaan tämänikäisiin lapsiin 10-vuotiaan pojan isänä, mutta erittäin yhteistyökykyisiä, toimeliaita, positiivisesti toimeen tarttuvia, aivan ihania koulukkaita olivat! Työpajat menivät kaikilla vallan hyvin, mutta yleiseksi opiksi tarttui ainakin sitä, että kuolleiksi hetkiksi kannattaa miettiä etukäteen jotain vaihtoehto-ohjelmaa ja se, että hiljaisempia ja ujoimpia koululaisia kannattaa välillä rohkaista ja kehua (itse asiassa kehutuksi tuleminen on perusihmisoikeus!) ja myös osoittaa heille tehtäviä. Kaikki tarvitsevat onnistumisen kokemuksia, myös 47-vuotiaat. Joka tapauksessa, oli ohjaaja sitten 18 tai 60, yhtä lailla meillä kaikilla oli ohjattaviinsa aikuisen auktoriteetti, mikä sinänsä jo buustaa itsetuntoa.

Sitäpaitsi muffinsseista ja hillosta tuli molemmista niin helposti hyvää, että näitä voi kokeilla kotonakin. Niistä tykkäsivät kaikki, vaikka 28 koululaisen otoksesta vain 1 väitti etukäteen pitävänsä kurpitsoista.

Kaksi ohjaaja-opiskelijaa leipomusten äärellä.

Urbaani luonto -kurssi vieraili Konalassa kehitysvammaisten asumisyksikössä Lyhty ry:ssä ja sen työpajoilla. Erityismielenkiinnonkohteenamme oli ulkotyöpaja Lato, joka mm. istuttaa kaupungin viheralueille kukkia, tekee lumitöitä ja sen "Erikoisjoukko" mm. vastaa HJK:n futisstadionin nimestä (jonka tämänhetkistä nimeä en kyllä muista) ja Helsingin sataman meriroskiksista. Lisäksi meille esitteli musa- ja mediapajaa jo Pertti Kurikan Nimipäivistä tuttu Sami Helle, jonka avoin, hersyvä ja itseensä luottava persoonallisuus kehotti meitä ideoimaan rohkeasti ja luottamaan myös näihin ideoihin. Vielä kun työnantajatkin ymmärtäisivät sallia tämän ideoinnin, saati kannustaa siihen.

Lyhdyssä kuitenkin kannustetaan, toisin kuin monissa muissa vastaavissa paikoissa. Toivottavasti Lyhdyssä jatkossakin pidetään ovia auki paitsi omiin huoneisiin myös ideoille; valitettavasti vain SoTe-uudistuksen takia jumissa oleva kilpailutuslainsäädäntö tuo epävarmuuden pilviä pitkäjänteisen tulevaisuudensuunnittelun ylle.

Jakson päätteeksi pidettiin sitten karttakoe. Eiköhän siitäkin selvitty.

Viikko 38: sienimetsällä ja suunnistamassa

Viikko 38 sisälsi minulle jo vanhastaan varsin tuttua asiaa: sienestystä, suunnistusta ja ensi viikon Nuuksion-retken suunnittelua. Sain myös mahdollisuuden korottaa kasvitentin kakkosesta kolmoseen, ja tämän tuloksen kanssa voin jo elää. Samat vanhat helpot pummit toistuvat näköjään kokeesta toiseen - ei ole lapsille sopivaa toisintaa niitä tällaiseen perhefoorumiin - mutta saniaistietoisuuteni ainakin on kehittynyt, ja erityisen ylpeä olen ranta-alvesta (kuten alpi näemmä kuuluu taivuttaa).

Maanantaini sisälsi Urbaani luonto -kurssia Vuosaaren Uutelassa pohtimassa ryhmässä syntyjä syviä mm. luontovoimasta ja hieman metafysiikkaakin luonnon, luojan, ihmisen ja luonnonvoimien suhteesta: onko muna ensin vai kana. Teimme myös muutamia käyttökelpoisia, niin aikuisille kuin lapsillekin soveltuvia harjoituksia, mm. mielikuvaharjoituksen, jossa valittiin yksi paikka ja keskityttiin vain yhteen aistimukseen. Valitsin kuulon. Koska olimme meren rannalla ja oli tuulinen ja sateinen päivä, luonto tarjosi kuuloaistimuksille ravintoa. Erityisen palkitsevaksi koin asetelman, jossa yksi korva vastaanotti meren kuohuntaa ja toinen puunlehtien havinaa, erityisesti siten että vasen korva kuunteli puita (koivuja, mäntyjä, raitoja, pihlajoita ja tervaleppiä) ja oikea meren ääniä. Kannattaa kokeilla.

Suunnistamiseen valmistauduttiin ensin opettelemalla perusasiat kartoista ja kompassin käytöstä. Ihmiselle, joka voi kokonaisiksi illoiksi lumoutua karttojen ääreen, voi olla kovin vaikea eläytyä siihen, että joillekin pohjoisen ja etelän suuntaaminen kompassilla ei oikein ole ajankohtaista, jos ei edes tiedä missä ne sijaitsevat kartalla, ja miten ne edes suhtautuvat toisiinsa, ja söikö Kekkonen lounaan. Kompassia periaatteessa osaan käyttää, mutta en ole koskaan sellaista tarvinnut, sillä kompassi lähinnä antaa lisäosviittaa silloin kun kartta ei riitä. Ja minähän osaan lukea karttaa.

Koulun lähimetsissä Roihuvuoressa kahden opiskelijan rakentamalla radalla harjoiteltiin sitten em. valmiuksia käytännössä suunnistamalla pienryhmissä. Kartan perusteellahan Roihikaa ympäröivät metsät voivat näyttää kapoisilta, mutta ne ovat siltikin yllättävän metsäisiä. Erityisesti Roihikan maisemaa luonnehtii kallioisuus; löytyy täältä hiidenkirnujakin ja soistuneita alueita. Kuitenkin tunnetuin alueen maamerkki on japanilaistyylinen puutarha keskellä asutusta:

Retkeily voi olla myös kilpavarustelua. Tällaista käsitystä oli hankala välttää retkeilyvälineluennon perusteella. Jos aikoisi vetää esim. tunturivaellusta, tällöin sopisi odottaa perintöä tai toivoa lottovoittoa; toki satunnaisempi retkeilijä pärjää ad hoc -soveltamisellakin, eikä jokaiselle tuoteryhmälle nyt välttämättä tarvita retkeilykaupasta ostettuja vakuumipusseja. Kuitenkin vielä maanantainen Uutelassa värjöttely tuoreessa muistissani ymmärsin, että sateenkestävät mutta myös käytännölliset vaatteet ovat aika pitkälle aa ja oo, ja parempi on ylivarustautua tai ainakin -pukeutua (tosin on siinä ja siinä, tarvitseeko jokainen retkeilijä henkilökohtaista ensiapulaukkua ja trangiaa). Minä lähden siitä, että lisäävainvesityyppisiin kuivamuoniin kyllä sienestystaitoinen henkilö saa yhdeksi vuorokaudeksi henkensä pitimiksi täydennystä, ja kyllä Tapion antimista riittää kaikille. Kuitenkaan ei ole yhtään liioiteltua laatia pakkauslistaa ja tehdä reittisuunnitelma etukäteen, kuten teimmekin ryhmissä torstaina.

Toki harjoittelimme myös esimerkiksi trangian kasaamista ja käyttöönottoa, erilaisten telttojen pystyttämistä ja riippumaton kasaamista omantunnon mukaan, sillä näissä harjoituksissa oli helppoa niin halutessaan myös heittäytyä ns. vapaamatkustajaksi.

Perjantaina siirsimme itsemme opettelemaan sienestämistä käytännössä Viikin ja Herttoniemen rajamaastoon. Harva löysi kotiinvietäviksi asti saalista, mutta monille jo se oli kotiinpäin että osasi kysyä että onko tämä hapero ja että seitikkien poimimista ei voi suositella kuin eloonjäämispelinä. Moni on kuitenkin intoutunut omin päin sienimetsälle ja varmentamaan lajitunnistamistaan postittamalla kuvia saalistaan someen; hyvä!

Punertuva (nyk. rusokärpässieni) on ihan syötävä laji, mutta koska kärpässienet voivat haalistua, värin perusteella määritykseen sisältyy riski, ja on parempi jättää tämäkin metsiä kaunistamaan.

Sitten suunnistettiin taas pienryhmissä Viikin ja Myllypuron väliin jäävällä Hallainvuoren alueella. Hallainvuori onkin merkittävin metsäalue Helsingissä, joka ei minulle ole ennestään tuttu. Suosittelen lämpimästi. Suunnistaessa joutuu poikkeamaan poluilta ja ottaa maaston haltuun, ja Hallainvuori on upea alue.

Hallainvuoren alta löytyi tämmöinen. Onkohan tämä jonkun sarjasurmaajan piilopaikka?

Viikko 37: kentällä ja laboratoriossa

Viikko 37 meni talkootyön - tällä kertaa varsin vähäisen ja epäfyysisen - sekä luokkaopiskelun merkeissä. Maanantaina Urbaani luonto -kurssilla ensin pohdittiin ryhmässä kaupunkiluonnon ominaisuuksia, niin a-, kuin bioottisiakin sekä erityispiirteitä ja Helsinki-spefisisesti Stadin luontokohteita - jotka tunnen tai ainakin tiedän jo varsin kattavasti ainakin tässä viiteryhmässä - ja iltapäivällä kävimme tutustumassa Pasilan veturitalleilla ympäristöjärjestö Dodo ry:n Kääntöpöytään.

Kääntöpöytää meille esitteli toiminnan ruumiillistuma, pitkän linjan aktivisti Kirmo Kivelä. Toiminnan ytimessä on koko ajan ollut kasvispitoisen lähellä tuotetun puhtaan ruoan paitsi tuottaminen, myös sen puolestapuhuminen. Kääntöpöydän tavoitteena on olla riippumaton emo-organisaatiostaan, mikä ajoittain on ainakin taloudellisessa mielessä tuottanut haasteita.

Kääntöpöydän kaupunkiviljelmää.

Kääntöpöytä pyrkii omavaraisuuteen myös energiatuotannossa. Sen kasvihuoneessa on aurinkopaneeleita ja kasvihuone lannoitetaan veden ja ihmisvirtsan risteytyksellä.

Dodo on myös kaupunkisuunnitteluvaikuttaja, jolla on läheiset suhteet mm. Lisää kaupunkia Helsinkiin -liikkeen kanssa.

Tiistai alkoi kasvitentillä, jossa odotukseni eivät olleet korkealla, ja odotusten mukaan tentti myös meni, vaikkakin hyväksytysti sentään. Sitten opiskelimme Itämeri-perustietoutta: syvyyttä (tai pikemminkin mataluutta), suolapitoisuutta (tai pitoisettomuutta) ja maanpinnan kohoamisen historiaa.

Keskiviikko sujui taas ulkotöiden merkeissä; tällä kertaa Lammassaaressa. En ole käynyt saaressa kuin joskus 1998 tai 1999, kun valitettavan yksipuolinen rakkauteni, jota olin koettanut ruokkia kolmisen vuotta, taisi lopullisesti kilpistyä kirkastettuna juhannusyönä tälle saarelle.

Ensin Helsingin kaupungin ulkotyöyksikön/Staran/mikätiessenytonkaan organisaatiouudistuksen jälkeen Antti Helakorpi esitteli meille hieman Viikin ja Vanhankaupunginlahden alueen historiaa, jolla myös alueen hoitotoimet voidaan perustella; suurena narratiivina, jonka myös alueelta otetut ilmakuvat todentavat, on umpeenkasvu.

Jopa kolmimetrinen järviruoko hallitsee maisemaa Lammassaaren ympärillä.

Sitä vastaan taistellaan niittämällä ja laiduntamalla, ja nyt niitetylle alueelle olimme menossa aloittamaan karja-aidanrakennusta.

Halvalla tulivat nämä talkoopisteet, sillä amfibioajoneuvon tekniikka petti, ja pääsimme aloittamaan vasta puoleltapäivin. Näihin aidanseipäisiin on perjantain ryhmän hyvä aloittaa napsimaan aitaverkkoa. Tosin pari innokkainta ehti jo aloittamaan parista ensimmäisestä seiväsvälistä...

Innoittunutta talkooryhmääni, jonka kapteeniksi minut pätevöi ainoastaan ikäni. Millään muulla en voikaan tässä seurassa päteä.

Lisäksi ehdimme hieman tutustumaan Lammassaaren lintutorniin ja nauttia eväiden lomassa lintubongauksen alkeita.

Torstai meni sieniteorian merkeissä. Oma pitkällinen sieniharrastukseni on ollut hyvin poimintapainoitteista, ja on jotenkin hätkähdyttävää saada tajuta, että maailman isoin elävä organismi on sieni; Ameriikan Yhdysvaltain Oregonista löydetty mesisieniklooni, pinta-alaltaan 965 hehtaaria (melkein 10 neliökilometriä) ja suurimmalta halkaisijaltaan 3,8 km.

Perjantainkin talkookohde houkuttelee omakohtaisen muistelon. Kävin ennen Puolustusvoimille kuuluneella Harakan saarella isäni kanssa salaa jäitä Kaivopuistosta pitkin hipsien talvella 1980. Tämä on tähän saakka ainoa ja viimeisin vierailuni saaressa.

Lisää tarinoita kertoi oppaamme, ympäristökasvattaja ja kemisti Asta Ekman, joka esitteli mm. saaren luontoa, josta rikkaasta linnustosta mainittakoon esimerkiksi meriharakka ja satojen pesien voimin saarelle asettunut valkoposkihanhi. Sen linnuston parissa suurta tuhoa aiheuttaa vieraslaji nimeltään minkki. Näimme myös tyynylaavamuodostelmaa:

Laboratorioharjoittelija-Kimmon johdolla otimme Harakan laiturista vesinäytteen.

Kuva: Caro Weckman

Se sitten analysointiin labrassa neljän ulottuvuuden osalta: ammonium-, nitriitti-, nitraatti- ja fosfaattipitoisuuden osalta. Mittaukset osoittivat madonlukuja ammoniumin ja nitriitin osalta; Ekmanin mukaan syynä tähän on Viikin vedenpuhdistamon piiputtaminen.

Ehdin kiertämään saarta valitettavan kursorisesti, mutta minun on pidettävä huolta siitä, että seuraavaan visiittiin on aikaa vähemmän kuin miltei 39 vuotta. Saaren pesimäaikana suljetuille luonnonsuojelualueille en nyt ehtinyt; sen sijaan näin kyllä koululaisten luontokasvatukseen käytettäviä havainnollisia näyttelyitä.

Harakan labran kummitusta emme tällä erää tavanneet. Sen kummituksen täytyy olla Tauno Suuren henki.