Keskiviikko ja torstai vietettiin jo tutuksi tulleessa Vuosaaren Uutelassa (tämä selvyydeksi, sillä Porvoostakin löytyy Uutela), Meriharjun kurssikeskuksessa, kaupungin nuorisopalvelulle kuuluvassa mahtavassa hirsihuvilassa. Yön yli pikkujouluihin en kyennyt jokseenkin pysyväisesti keskiviikkoiltarajoitteisena henkilönä jäämään, mutta ryhmätöihin ja muihin harjoituksiin onneksi pääsin osalliseksi.
Keskiviikkona olin tekemässä ryhmätyötä uhanalaisista lajeista, mikä on myöskin pitkällä aikavälillä harrastamani aihe. Toinen ryhmä teki videota, kolmas näytelmää. Näitä en valitettavasti ehtinyt näkemään, ja mietin itsekin videoryhmään osallistumista, olisihan se ollut itselleni selkeämmin uusi aluevaltaus kuin tietopentteily. Onkin sinänsä oiva pedagoginen idea tarjota erilaisia lähestymistapoja oppisisältöihin, ja varmaankin olisi hyödyllistä välillä haastaa itseään, ja tällaisen asiapentin vähän repäistäkin. Kuitenkin katsoin että videon tekemisen oppiminen vaatii enemmän aikaa kuin nyt oli tarjolla, joten pysyttäydyin omalla mukavuusalueellani.
Teimme selkoa uhanalaisuuden syistä ja kansainvälisestä uhanalaisuusluokituksesta sekä alueellisen uhanalaisuustarkastelun kriteereistä. Olisin halunnut ehtiä esittämään joitakin esimerkkejä lajeista, jotka vieraslajien syrjäyttäminä ovat kadonneet kokonaan - kuten pussihukka (tosin metsästyskin myötävaikutti asiaan) tai alueellisesti, kuten minkin syrjäyttämä vesikko. Jos ei esityksen aihekaan antanut aihetta nauruun, sitä ei myöskään antanut kenialais-yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Roger Whittakerin Make Way For Man, jossa hän antaa ihmisen kuulla kunniansa. 36 vuoden takainen laulu on edelleenkin surullisen ajankohtainen. Tämän bloggauksen otsikkoa klikkauttamalla voi nähdä otteen Whittakerin dokumentista Kenya - A Musical Safari, jossa hän laulaa tämän laulun. Video sisältää materiaalia, joka voi järkyttää ainakin eläinrakkaita ihmisiä.
Onneksi tämän kauhun tasapainottamiseksi myös leikimme. Jakauduimme lajeja esittävien kuvakorttien perusteella kasveiksi, kasvinsyöjiksi ja lihansyöjiksi ja muodostimme ravintoketjun: ensin kasvinsyöjäeläimet söivät kasvit ja lopuksi lihansyöjät metsästivät kasvinsyöjät.
Toisena leiripäivänä tehtiin aluksi harjoitus, jolla testattiin luottamusta toisiin ja opeteltiin tekemään yhteistyötä. Kahden jykevän hongan väliin oli kiinnitetty vaijerikoneisto, jota vasten nostettiin ehkä noin 7-8 metrin korkuiset tikkaat. Niille ryhmäpaine "pakotti" useimmat nousemaan, toisten pitäessä tikkaita pystyssä ja yhden pitäessä köydestä. Joskus lapsena kerrostalon seinää pitkin tikkaita ainakin 3. kerrokseen - hullunrohkeimmat nousivat aina 8. saakka, mikä ei enää nykyaikana olisi mahdollista - tämäkin oli riittävästi. Oma kipurajani on juuri tuossa 7-8 metrissä, siellä 3. kerroksen korkeudella, vaikka hyvin oli tullut todistettua että tikkaiden kaatuessakin kiipeäjä jää vaijereiden varaan. Ja kyllähän ne tikkaat kaadettiinkin, ja kiipeilijät hilattiin alas vaijerin avulla. Ikuistin tietenkin näkymän korkeuksista todisteeksi, selfie-kautta kun elämme, aikaisemman tertiäärikauden loputtua. Leikki pakotti tekemään schopenhauerilaisen hypyn: silloin kun tieto loppuu, on pakko uskaltaa heittäytyä uskon varaan. Uskon siihen, että köydet kestävät ja että toiset pitävät.
Loppupäivä johdateltiin hiilijalanjäljen ja hiilitaseen teemoihin, johdatukseksi seuraavaan viikkotehtävään, jossa piti "mitata" oman tutkimuskohteen (eli minun tapauksessani oman kotitalouteni) hiilikuormani.
Toinen kritiikkini kohde mallia kohtaan koskee jätekuormaa. Koska tiedostan, että se voisi olla pienempikin, käytämmehän esimerkiksi vaippoja, huono omatuntoni saattaa pyöristää tulosta ylöspäin itsearviossa, jossa piti arvioida, tuotammeko jätteitä "runsaasti". Laskuri ei määritellyt mitenkään, mikä on runsasta ja joku toinen saattaisi pitää meitä runsaampaakin jätekuormitusta ihan normaalina ja siedettävänä asiantilana.
Ensi viikolla taas uusien harjoitusten parissa.
