4. JOHTOPÄÄTÖKSET
4.1. Onko kotitalous kestävällä pohjalla?
Kotitalouksien hiilidioksidipäästöistä suurin aiheuttaja on asuminen, toisena liikenne ja kolmantena ruokailu, joten merkittävimmät elämäntaparemontin aiheet löytyvät näistä aihepiireistä (https://www.stat.fi/til/ktutk/2012/ktutk_2012_2014-10-07_tie_001_fi.html). Suurin mahdollisuus pienentää asumisen hiilijalanjälkeä tulisi työ- ja/tai opiskelupaikan lähellä asumisesta sekä energian- ja vedenkulutuksen hillitsemisestä. Energiankulutusta voi hillitä esimerkiksi sammuttamalla tarpeettomat valot ja välttämällä turhaa sähkönkulutusta jota syntyy esimerkiksi katsottaessa samanaikaisesti videoita dvd-soittimesta ja puhelimesta. Vettä lapsiperhe kuluttaa erittäin runsaasti; sekä vaatteita että astioita pestään paljon, ja tällöin suosimme mahdollisimman lyhyitä pesuohjelmia. Tämä pätee myös ihmisiin; suihkussa ei tarvitse läträtä 15 minuuttia. Asumisesta koituvan lämmitysenergian kulutusta vähentäisi jos taloyhtiö jossain vaiheessa saisi toteutettua parvekkeen oviremontin ja ulko-ovien vaihtamisen ja jos tiivistäisimme ikkunat paremmin.
Hiilijalanjälkeä pienentäisi myös asiointimatkojeni lyheneminen; tämä edellyttäisi työllistymistä Porvooseen. Jos palaisin vanhaan työhöni, jonne käveltävä/pyöräiltävä/juostava matka on 1,7 kilometriä, tämä olisi sosiaalisesti epäkestävä ratkaisu, sillä voin siellä huonosti ja tarvitsen vaihteluksi työnaikaisia luottamustehtäviä, mikä sekin merkitsisi pitkän matkan bussimatkailua.
Kestävän elämäntavan nimissä olisi mekanistisesti loogista muuttaa jonnekin työ- ja asuinpaikkojemme väliin, esimerkiksi Sipooseen. Ongelmaksi vain muodostuisi liikenne; Sipoosta ei löydy paikkaa josta molemmat voisivat suoriutua kohtuudella päivittäisestä logistiikastaan ilman että tämä kävisi sosiaalisesti kestämättömäksi kohtuuttomien matka-aikojen ja pidentyvien päiväkotipäivien myötä, puhumattakaan tämän ratkaisun aiheuttamista kohtuuttomista hankaluuksista 10-vuotiaan poikani yhteishuoltojärjestelyihin. Toinen tapa hoitaa logistinen ongelma olisi hankkia 1 tai jopa 2 autoa, mikä taas lisäisi ekologista kuormitustamme ja olisi myös taloudellisesti epäkestävää.
Kuten edellä on osoitettu, eniten realistista parannettavaa kohteeni ekologisessa kestävyydessä löytyy ruokavaliosta ja erityisesti lasten ruokavaliosta. Jätekuormaa voisi varmasti myös pienentää, ja se pieneneekin ainakin vaippojen osalta seuraavan 1-2 vuoden kuluessa. Taloyhtiön kierrätystä voisi vielä edistää. Tämän aion tehdä taloyhtiön hallituksessa, esittämällä lasin ja metallin kierrätysastioita, tosin näille tilan löytäminen nykyisestä roskakatoksesta on vaikeaa. Tarkempien mittaustulosten puuttuessa, jätemäärän perustuessa huonoon omatuntoon ja itsearvioon, minun ei ole mahdollista arvioida oman kotitalouteni suhteellisen jätekuorman suuruutta, mutta ainahan voi toki pyrkiä kilvoittelemaan itsensä kanssa.
Kulutustavaroiden, etenkin lelujen ja vaatteiden kulutus lapsiperheessä on suhteellisen suurta, mutta se tuskin lisääntyy, koska em. hyödykkeet ovat ainakin osittain kierrätettävissä lapselta toiselle; tosin monilapsisessa perheessä yhdelle tavaran ostaminen helposti merkitsee myös vähintäänkin toiselle ostamista sisaruskateuden (josta 10-vuotiaamme onneksi on kasvanut ulos) vuoksi.
Taloudellinen kestävyys kohteellani paranee palatessani joskus opiskelujen päätyttyä työelämään. Moni talousneuvoja suosittelee, että jokaisella pitäisi olla säästetty puskuriksi ainakin 3 kuukauden tulot; tämä tarkoittaisi palkkatuloillani 11 vuoden säästämisrupeamaa, jos pystyisin laittamaan syrjään kuukausittain 50 euroa. Toki yhteiskunta tulee tässä sen verran vastaan että aikuisopintorahaa ei katsota tuloiksi päivähoitomaksujen määrittelyssä, joten päivähoitomaksumme on pudonnut noin 350 eurolla kuukaudessa; samaten olemme asuntolainan lyhennysvapaalla. Tämä toki edistää jokapäiväistä taloudellista kantokykyä mutta ei oikeastaan ole pitkän tähtäimen taloudellisen kestävän kehityksen mukaista.
Kulttuurisesta kestävyydestä en ole aivan varma, mihin sillä viitattaisiin kohteessani. Jos sillä viitattaisiin esimerkiksi kulttuurisen moninaisuuden paranevaan tunnustamiseen (https://www.ykliitto.fi/yk70v/kulttuurinen), niin lapsilleni, jotka käyvät päiväkoti- ja kouluputkensa ainakin alkupään osalta kaupunginosassa, tämä on jo itsestäänselvyys.
Kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden edistämiseksi, kotitalouteni aikuiset voisivat osallistua vielä nykyistäkin aktiivisemmin oman kotiseutunsa elinvoimaisuutta ja identiteettiä vahvistavaan kansalaisaktiivisuuteen, mutta tämä lienee paremmin mahdollista ruuhkavuosien jälkeen, edellyttäen että silloin vielä asumme tällä alueella. Vaimoni tosin jo nyt on mukana kotikaupunkimme sivistyslautakunnassa ja asuinalueemme asukastoiminnassa sekä toimii naapurikunnassa kansankynttilänä. Lisäksi olen aktiivinen ammattiliittoni vasemmistoryhmittymässä, joten kotitaloutemme kantanee kortensa kekoon niin perheessä tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa kuin yhteiskunnallisia rooleja toteuttavana mutta myös niitä siirtävänä toimintayksikkönä sekundaarisosialisaation piiriin kuuluvassa kulttuurisessa uusintamisessa (Berger & Luckmann 1995, 147-184).
