Viikot 46-47: kierrätystä ja roolipelejä

Opiskeluviikko 46 sisälsi kiertotaloutta käytännössä: koulu vieraili Kierrätyskeskuksen Kalasataman toimitiloissa, joissa ensin jaettiin kierrätysinfoa ja tehtiin ryhmissä kierrätysharjoituksia. Jätteitä syntyy tuotteen elinkaaren kaikissa vaiheissa, ja kävimme läpi näitä elinkaaren eri vaiheita. Opettelimme myös mm. kemikaalien varoitusmerkkejä:

Sitten tutustuttiin Kierrätyskeskuksen myymälään ja esiteltiin Uusix-verstaan periaatteita. Paikka onkin minulle entuudestaan tuttu; kävin siellä 2006-2007 vetäessäni sittemmin kuopatussa kumppanuustalo Horisontissa Tehdään kimpassa -projektia, ja "oman" projektini ja Kierrätyskeskuksen välillä toimi eräänlainen pyöröovi; jotkut työkokeilijat kävivät vuorotelleen vähän molemmissa paikoissa. Lisäksi Kierrätyskeskuksen luontokoulu, jonka ympäristöneuvoja Tuija Vänskän ja silloisen Anu Venäläisen, nykyisen Anu Kailan kanssa tein ympäristöprojekteja Malminkartanoon; mm. peikkoprojektin täyttömäelle ja taidenäyttelyn kirjastoon.

Viikkotehtäväksi piti tällä kertaa tehdä omalle kotitaloudelle keskeisen tuotteen elinkaarianalyysi. Otin sellaisen tulkintavapauden, että valitsin pikemminkin kiertotalouden kannalta haastavan, suorastaan oireellisen tuotteen kuin varsinaisesti aivan keskeisen esineen; analysoin käytännöllisesti katsoen täysin kierrätyskelvottoman muovikrääsän, joka sitäpaitsi on yksi spinoff lastenvideoista syntyneestä tuoteperheestä.

Saanko esitellä, Pipsan muovailuvahatalon "apinalaatikko". Alun alkaen englantilaiseen piirrossarjaan perustuvan tuotteen lisenssi on yhdysvaltalainen. Ja made in China.

Viikko 47 oli sitten varsin toiminnallinen, sisältäen runsaasti ryhmätöitä. Tutkimme esimerkiksi yhdenvertaisuuslakia, miettien käytännön esimerkkejä syrjinnän eri lajeista ja häirinnästä. Sitten teimme draamaharjoituksen, jossa dramatisoimme Rauhankoulun draamakouluttajien johdolla kansalaisoikeusaktivisti Rosa Parksin tapauksen. Meitä taisi olla bussissa kaksikin itseään Rosa Parksiksi luulevaa, jotka istuivat "väärille" paikoille.

Sitten pelattiin ryhmissä kiertotalouspeliä, eräänlaista roolipeliä, jossa ryhmissä piti annetuista resursseista ja tiimiläisten annetuilla taidoilla (näillä muuttujilla voi myös yrittää käydä kauppaa muiden ryhmien kanssa) perustaa ns. startup-yritys. Tämä lieneekin lähintä, mihin startuppeja tulenkaan pääsemään; onneksi Sakke hoiti ns. hissipuheenkin. Minusta laskemiseen taipuvaisena Sademiehenä leivottiin Oy Ecoveton (taivutus- ja logoasioihin emme päivässä ehtineet, pitäisikö olla Ecovedon) talouspäällikkö. Menetin samanaikaisesti neitsyyteni niin roolipelien (jollaisia oli kyllä jo nuoruudessani) kuin startuppienkin kanssa (jollaisiin taas taidan olla liian vanha).

Kivaa kuitenkin oli, etenkin kun suurin osa kaikkein kivoimmista tyypeistä sattui samaan ryhmään. Kun alkaa jo tuntea opiskelukollegoitaan ja tietää heidän vahvuuksiaan, yhteistyö sujuu siinä määrin, että heitä osaisi suositella mitä erilaisimpiin tehtäviin. Kyllä tällä porukalla ainakin hyvän osuuskunnan saisi kasattua, osakeyhtiöstä en tiedä.

Torstaina koulu vieraili Viikinmäen jätevedenpuhdistamolla, mikä olikin havainnollinen reissu, ei vähiten hajumielessä. Jäteveden lietteestä saadaan lämmitykseen käytettävää biokaasua ja ravinnepitoista multaa, jota siitä jalostetaan Sipoossa. Pikaisen HSY-oppitunnin lisäksi meille esiteltiin jätevedenpuhdistuksen sekä mekaaninen että kemiallinen kierto välppeineen. Saimme kuulla, että ja saimme havainnollisen oppitunnin siitä kaikesta, mitä pyttyyn oikein kulkeutuu:

Paikka oli kyllä aika apokalyptinen, ja houkutteli esiin sisäisen käsikirjoittajan. Se toi myös mieleen tieteiselokuvien maailman; happoa tai kiehuvaa metallia nämä altaat eivät sisältäneet, mutta näistä altaista muistuu mieleen Terminator II:sen loppukohtaus, jossa Iso-Arskan hahmo lasketaan sulaan metallin terminoitavaksi:

Opimme myös vesijalanjäljestä:

Viikinmäen puhdistustulos ylittää kaikki normit kirkkaasti: 

Olipa reissulla mahdollisuus tehdä myös henkilökohtainen vesijalanjälkilupaus:

Koululla vielä tehtiin ryhmäharjoitus vaikuttamisen erilaisista keinoista ja kanavista. Satuin valikoitumaan ryhmään, jossa suunniteltiin poliittisille puolueille suunnattu kampanja muovin vähentämiseksi. Tämähän sopii poliittiselle eläimelle. Yllättäen Kokoomukselta löytyi asiasta lukuisia puoluekokousaloitteita, muttei mitään ympäristöohjelmaa. Tämä ei sinänsä minua yllätä, Kokoomuksen ohjelmatyön ja ympäristöpolitiikan köykäisyys, mistä osoituksena sekin, että kapeilla harteilla asia heillä lepää; heidän luontoryhmäänsäkin vetää toinen puolueen kahdesta ympäristöpoliitikosta (tilanne on sentään 70-luvulta parantunut; silloin heitä oli vain yksi, nyt sentään kaksi, tosin hänkin jo 80-luvun peruja eli Sirpa Pietikäinen) eli Salolaisen Pertti, se alkuperäinen 70-luvun ympäristöpoliitikko.

Vihreiltä löytyi ihan oma ohjelmakappaleensa muovin vähentämisestä, ja Vasemmistokin on käyttänyt asiasta lukuisia puheenvuoroja. Demareilta löytyi googlaamalla 9 vuoden (!) takaa yksi muovin vähentämistä koskeva puheenvuoro; varmaan he puolueenakin voisivat lähteä tähän jos he arvelevat saavansa siitä tarpeeksi ääniä.  Muita puolueita en ehtinyt tarkistamaan, mutta ei minulla ole niiden ympäristöpolitiikoista kovin korkeita odotuksia. RKP:tä sentään kiinnostaa merimetsojen ampuminen ja Keskustaa turkis- ja turvetuotannon keplotteleminen jotenkin kestävyysmäärittelyjen alle, jos ei muuten niin sitten muuttamalla määrittelyjä.

Olin myös Urbaani luonto -kurssin kanssa suunnittelemassa meiltä rehtorien konferenssiin tilattua luontovoimaa-virkistyssessiota. Itse tapahtumaan en perhesyistä valitettavasti päässyt, mutta tilaisuus kuului olleen menestys jo siltäkin pohjalta, että arvellun parinkymmenen sijasta 45 helsinkiläistä rehtoria teki Haikon kalliomaastossa rauhoittumisharjoituksen, ryhmäytyi tuhatjalkaismuodostelmassa ja nautti yrttiteetä nuotiolla.

Viikon 47 kurssipäivänä eli maanantaina kurssi vieraili Kustaankartanon vanhainkodissa, joka ei ollenkaan vastannut vanhustenhoidosta välitettyjä kauhukuvia, sillä siellä oli monenlaista kerhotoimintaa, joka perustui asukkaiden omiin mielenkiinnonkohteisiin. Omalta kannaltani kiinnostavinta oli Kustaankartanon monipuolinen luontoelementtien käyttö virkistyksessä ja asukkaiden viihtyvyyttä parantamassa;  kustaankartanolaisten ylläpitämät hyötyviljelypalstat, koiria ja kissoja joillakin osastoilla ja lyhyehkölle metsäpolulle pystytetty runopolku.

Viikko 45: sukupuuton partaalla ja hiilijalanjäljellä

Viikon 46 aluksi piti käsiteltämän ensin työhyvinvointiasioita. Luennoitsijan sairastuttua sessiomme jäi lähinnä kokemustenvaihdoksi, ja niitä opiskelijoilla olikin hyvin erityyppisiä. Itselleni asia tulee ns. iholle omien kokemusteni kautta, kujanjuoksua viimeiset 6-7 vuotta sairaanhoitopiirissä harrasteena, laajalti työkykyselvitettynä ja sittemmin työsuojelulla omaa toimenkuvaani päivittäneenä. Tiistaina johdateltiin ilmastonmuutokseen, ja minä jäin omalta osaltani päiväksi keventämään hiilijalanjälkeä flunssaisen nelivuotiaan kanssa. Aihe on minulle tuttu jo vanhastaan; ymmärrän isäni turhauman, joka puhuu ilmastonmuutoshysteriasta: kakka on jo ajat sitten pömpsähtänyt pyttyyn ja edelleenkin ollaan housut kintuissa.

Keskiviikko ja torstai vietettiin jo tutuksi tulleessa Vuosaaren Uutelassa (tämä selvyydeksi, sillä Porvoostakin löytyy Uutela), Meriharjun kurssikeskuksessa, kaupungin nuorisopalvelulle kuuluvassa mahtavassa hirsihuvilassa. Yön yli pikkujouluihin en kyennyt jokseenkin pysyväisesti keskiviikkoiltarajoitteisena henkilönä jäämään, mutta ryhmätöihin ja muihin harjoituksiin onneksi pääsin osalliseksi.

Keskiviikkona olin tekemässä ryhmätyötä uhanalaisista lajeista, mikä on myöskin pitkällä aikavälillä harrastamani aihe. Toinen ryhmä teki videota, kolmas näytelmää. Näitä en valitettavasti ehtinyt näkemään, ja mietin itsekin videoryhmään osallistumista, olisihan se ollut itselleni selkeämmin uusi aluevaltaus kuin tietopentteily. Onkin sinänsä oiva pedagoginen idea tarjota erilaisia lähestymistapoja oppisisältöihin, ja varmaankin olisi hyödyllistä välillä haastaa itseään, ja tällaisen asiapentin vähän repäistäkin. Kuitenkin katsoin että videon tekemisen oppiminen vaatii enemmän aikaa kuin nyt oli tarjolla, joten pysyttäydyin omalla mukavuusalueellani.

Teimme selkoa uhanalaisuuden syistä ja kansainvälisestä uhanalaisuusluokituksesta sekä alueellisen uhanalaisuustarkastelun kriteereistä. Olisin halunnut ehtiä esittämään joitakin esimerkkejä lajeista, jotka vieraslajien syrjäyttäminä ovat kadonneet kokonaan - kuten pussihukka (tosin metsästyskin myötävaikutti asiaan) tai alueellisesti, kuten minkin syrjäyttämä vesikko. Jos ei esityksen aihekaan antanut aihetta nauruun, sitä ei myöskään antanut kenialais-yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Roger Whittakerin Make Way For Man, jossa hän antaa ihmisen kuulla kunniansa. 36 vuoden takainen laulu on edelleenkin surullisen ajankohtainen. Tämän bloggauksen otsikkoa klikkauttamalla voi nähdä otteen Whittakerin dokumentista Kenya - A Musical Safari, jossa hän laulaa tämän laulun. Video sisältää materiaalia, joka voi järkyttää ainakin eläinrakkaita ihmisiä.

Onneksi tämän kauhun tasapainottamiseksi myös leikimme. Jakauduimme lajeja esittävien kuvakorttien perusteella kasveiksi, kasvinsyöjiksi ja lihansyöjiksi ja muodostimme ravintoketjun: ensin kasvinsyöjäeläimet söivät kasvit ja lopuksi lihansyöjät metsästivät kasvinsyöjät.

Ravintoketjua havainnollistettiin vielä muodostamalla verkko, jossa lankakerä heitettiin ravintoketjun seuraavalle "jäsenelle".

Toisena leiripäivänä tehtiin aluksi harjoitus, jolla testattiin luottamusta toisiin ja opeteltiin tekemään yhteistyötä. Kahden jykevän hongan väliin oli kiinnitetty vaijerikoneisto, jota vasten nostettiin ehkä noin 7-8 metrin korkuiset tikkaat. Niille ryhmäpaine "pakotti" useimmat nousemaan, toisten pitäessä tikkaita pystyssä ja yhden pitäessä köydestä. Joskus lapsena kerrostalon seinää pitkin tikkaita ainakin 3. kerrokseen - hullunrohkeimmat nousivat aina 8. saakka, mikä ei enää nykyaikana olisi mahdollista - tämäkin oli riittävästi. Oma kipurajani on juuri tuossa 7-8 metrissä, siellä 3. kerroksen korkeudella, vaikka hyvin oli tullut todistettua että tikkaiden kaatuessakin kiipeäjä jää vaijereiden varaan. Ja kyllähän ne tikkaat kaadettiinkin, ja kiipeilijät hilattiin alas vaijerin avulla. Ikuistin tietenkin näkymän korkeuksista todisteeksi, selfie-kautta kun elämme, aikaisemman tertiäärikauden loputtua. Leikki pakotti tekemään schopenhauerilaisen hypyn: silloin kun tieto loppuu, on pakko uskaltaa heittäytyä uskon varaan. Uskon siihen, että köydet kestävät ja että toiset pitävät.

Loppupäivä johdateltiin hiilijalanjäljen ja hiilitaseen teemoihin, johdatukseksi seuraavaan viikkotehtävään, jossa piti "mitata" oman tutkimuskohteen (eli minun tapauksessani oman kotitalouteni) hiilikuormani.

Laskuri osoittaa, että sinänsä asiat ovat kotitaloudessani verraten hyvällä mallilla, ja parannettavaa jää eniten työmatkojen lyhentämisessä ja ruokavaliossa. Laskurissa on kyllä kritisoitavaakin, sillä se mittaa joissakin kysymyksissä henkilökohtaista ja toisissa koko perheen kulutusta. Jos minä esimerkiksi en oikeastaan osta muita vaatteita kuin kenkiä puolisoni huolehtiessa 99% lasten vaatetuksesta, ei oman kulutukseni minimaalisuudesta voi tehdä päätelmiä koko perheen kulutuksesta.

Toinen kritiikkini kohde mallia kohtaan koskee jätekuormaa. Koska tiedostan, että se voisi olla pienempikin, käytämmehän esimerkiksi vaippoja, huono omatuntoni saattaa pyöristää tulosta ylöspäin itsearviossa, jossa piti arvioida, tuotammeko jätteitä "runsaasti". Laskuri ei määritellyt mitenkään, mikä on runsasta ja joku toinen saattaisi pitää meitä runsaampaakin jätekuormitusta ihan normaalina ja siedettävänä asiantilana.

Ensi viikolla taas uusien harjoitusten parissa.

Viikko 44: eläinavusteisuuden ja kestävän kehityksen jäljillä

Urbaani luonto -kurssin vierailulla Liljendaliin, 

Malenan maatilalle todella päästiin sen ytimeen, mitä 

Green care voisi määritelmällisesti olla. 

Malenan maatila myös osoitti alan käsitteistön ja menetelmien toimivuutta käytännössä.   

Lähihoitaja ja useita muita tutkintoja itselleen hankkinut (mm. neuropsykiatrinen 

valmentaja, hevosterapeutti, sosiaalipedagoginen ryhmäohjaaja jne). 

Malena Blomqvist hankki maatilan 2 vuotta sitten. Siitä lähtien hänen ammatillinen 

elämänsä on koostunut neuropsykologisista tai -psykiatrisista haasteista kärsivien kouluikäisten hoitamiseen. 

Tai, kuten hän itse sanoi, eläimet hoitavat ja hänellä itsellään on aika helppoa. Malenan ja eläinten hoiviin tullaan ilman diagnooseja, ikään kuin tyhjinä tauluina. 

Malena havainnoi ja muodostaa käsityksensä terapioista ilman ennakko-oletuksia itse. Ainoa tarvittu esitieto on tieto potilaan mahdollisesta aggressiivisuudesta, joka voisi 

muodostaa riskin eläinten kanssa toimiessa, ovathan eläimet arvaamattomia, eivät 

ymmärrä ihmisten diagnostiikkaa ja hevoset ovat vahvojakin.  

Helppoa ei kuitenkaan ole toimeentulon kanssa, sillä Kela ei hyväksy eläinavusteisia terapioita korvattaviksi paitsi toimintaterapian osana. Käytännössä terapeutti Blomqvist elää kädestä suuhun, maksajanaan pääasiassa ne vanhemmat, joilla on tähän varaa.  Tällä hetkellä tilalla työskentelee Blomqvistin itsensä lisäksi yksi työharjoittelija. 

Blomqvist kuvasi kaikkien green caren ulottuvuuksien toteutuvan hänen työssään: 

yhteisöllisyyden, toiminnallisuuden ja elämyksellisyyden. Usein autistisille lapsille 

eläinten kanssa on helpompi opiskella sosiaalisen kanssakäymisen alkeita kuin 

ihmisten kanssa, sillä eläimillä ei ole taka-ajatuksia eivätkä ne arvostele. Yhteisöllisyys voi toteutua myös eläinten kanssa, 

jolloin yhteisön muodostavat terapioitava, terapeutti ja eläimet. 

Toiminnallista eläinavusteinen terapia on, koska siinä tekemisen kautta kerätään 

Ratkaisukeskeinen terapia toimii erityisen hyvin hevosterapian kanssa; siinä 

vahvistetaan toiminnallisuuden avulla käsitystä omista vahvuuksista. Tätä toimintaa edustavat esimerkiksi eläinten harjaaminen, valjastaminen, ruokinta ja muut tallityöt. Varsinaisesti Malenan tila ei ole ratsutila. 

Menetelmiensä toiminnallisuutta Malena esitteli meillee käytännössä, jakamalla 

opiskelijat muutaman hengen ryhmiin, joissa kaikki saivat harjata ja taluttaa hevosta.

Elämyksellistäkin toiminta varmasti on, ja jo paikka itsessään on elämys etenkin kaupunkilaisille, joilla ei ole aiempaa kokemusta eläintenhoidosta. Ainakin minulle oli elämys saada työskennellä hevosen kanssa. Tässä oppivat paitsi ihmiset, myös eläimet: oman ryhmäni hoivaama Molly ei antanut vielä kaksi kuukautta sitten ihmisen kajota itseensä. Tilalla on toki muitakin eläimiä, mm. kolme koiraa, kolme lammasta, kaksi "mini"possua ja kanoja.

Edellämainitun kolmen Green care –peruspilarin lisäksi toiminta on dialogista: se perustuu vuorovaikutukseen ihmisen ja eläimen välillä. Siinä myös opetellaan vuorovaikutuksen perustaitoja, jotka kantavat ihmistenkin välillä.  

Kelan ja päättäjien tulisi ymmärtää eläinavusteisen toiminnan tuloksellisuus ja myöntää varoja nykyistä pitkäkestoisempiin terapiajaksoihin. Tuloksellinen sosiaalipedagoginen hevosterapia voi kestää useita vuosia, vähintään kaksi. Toiminnan merkityksestä kertoo myös se, että tänne tulevat muualla ns. toivottomiksi tapauksiksi luokitellut, joita ei osata auttaa muin keinoin. Rohkaisenkin kaikkia päättäjiä vierailemaan Malenan maatilalla, jonka yhteystiedot löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa:

Maatilavierailun lisäksi koulumme aloitti seuraavaa laajempaa opintokokonaisuutta "Kestävä elämäntapa". Tämä problematiikka aloitettiin johdattelulla siihen, mitä kestävä kehitys oikein on; vallitsevan YK:n määritelmän mukaan se on “maailmanlaajuisesti, alueellisesti ja paikallisesti tapahtuvaa jatkuvaa ja ohjattua yhteiskunnallista muutosta, jonka päämääränä on turvata nykyisille ja tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet”. Se jakautuu ekologiseen, sosiokulttuuriseen ja taloudelliseen ulottuvuuteen. Nämä ulottuvuudet täydentävät käsitystä kestävästä kehityksestä mutta voivat toisinaan olla myös ristiriidassa keskenään: ajatellaanpa vain liikeyritystä, joka kyllä tuottaa voittoa mutta tämä tapahtuu työoloja ja luontoa riistämällä. 

Kestävän kehityksen problematiikkaan johdateltiin Heurekan näyttelyllä, jonne minä en päässyt ja ryhmätöillä mm. YK:n Agenda 2030 -tavoitteista. Lisäksi aloitimme moniosaisen kotitehtävän, jossa on tarkoitus tarkastella jonkin toimintayksikön - yksilön, yhteisön tai yrityksen - toiminnan kestävyyttä. Valitsin oman kotitalouteni, josta tietoja saa helposti; lisäksi tehtävä voi piiskata tekemään parannuksia omissa elintavoissa. Tehtävä sisältää viikottaisen läksyn, ja ehkä myös laiskanläksyn omalle kotitaloudelle. Tai ainakin se aiheuttaa itsetutkistelua; maailmantuskaa on jo ennestään niin paljon että se ei enää voi tästä lisääntyä.