Laajasalon Stansvik, tämän ajan Koijärvi?

Olen käynyt 90-luvun alusta alkaen säännöllisen harvakseltaan Itä-Helsingin Laajasalossa. Minulla on asunut siellä ystäviä, ja muutamakin nuoruuden mielitiettyäkin on asunut siellä. Niinpä alue ei ole minulle tyystin vieras. Lisäksi ajoin bussilla aina saaren lävitse suorittaessani asepalvelusta Santahaminassa.

Oltuani perustamassa 2005 Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta!, minuun otettiin yhteyttä Itä-Helsingistä, jossa usea paikallinen omaa viheraluettaan puolustava kansalaisliike oli lyönyt hynttyyt yhteen ja perustanut Kaupunkimetsäliikkeen. Minua kysyttiin silloin allekirjoittamaan heidän Metsämanifestiaan, jonka yksityishenkilönä olisinkin halunnut allekirjoittaa, mutta kun ei rekisteröitymättömän liikkeen nimenkirjoittajaksi voi vain ilmoittautua, edes sellaisen, jonka on perustanut.

Seurailin kuitenkin Laajasalon tapahtumia, ja perustin Laajasalon alueen kansalaisliikkeille, Pro Stansvikille ja Pro Kruunuvuorelle blogin kokoamaan alueita koskevaa materiaalia: päätösasiakirjoja, kaavoitusmateriaalia ja tietoa alueen luonnosta. 

Viimeisen Helsingin yleiskaavan rinnalla - jossa on kaavoitettu asukkaita noin 250 000 uudelle asukkaalle - kalpenee edellinenkin, pahamainen yleiskaava, jonka liitekarttaa kutsuttiin verikartaksi. Tämän uuden yleiskaavan pikselikartassa nyt sitten Laajasalon pitkäaikainen kaavauhka realisoituu. Yllätyksenä se ei tule alueen tilannetta pitempään seuranneelle, eikä se yllätyksenä tule myöskään alueen suunniteltuja liikennejärjestelyjä ajatellen; Laajasaloon on tulossa silta kantakaupungista ja Laajasalontiestä ollaan toteuttamassa ensimmäinen uuden ajan niin sanottu "kaupunkibulevardi". Ei näitä sanahirvityksiä turhan takia olla toteuttamassa vaan siksi, että kaupunkibulevardi tarkoittaa entistä läpiajo- tai kauttakulkutien muuttamista asuinkaduksi. 

Yleiskaavan realisoituminen rakennuskaavoiksi on nostattanut monin paikoin uusia asukasliikkeitä mm. Vuosaaressa, Etelä-Haagan Riistavuoressa ja nyt Laajasalossa ja yleiskaavaan valtion kanssa MAL-sopimuksella kytkettyjen liikennehankkeiden toteuttaminen on aktivoinut jo olemassaolevia asukasyhdistyksiä muun muassa Pajamäessä ja Haagassa. Lisäksi kuin sienet sateella metsään nousevat urheiluhallit ovat nostattaneet kansalaisliikkeitä viime vuonna Pirkkolassa ja nyt Myllypurossa. Moni pääkaupunkilainen luonnonsuojelija ja minäkin sudeettistadilaisena, joka vain en osaa lopettaa sekaantumasta pääkaupungin asioihin, on jo vuosia odotellut tämän ajan Koijärven kehkeytymistä Helsinkiin. Onko Stansvik Helsingin Koijärvi?

Laajasaloon on kehkeytynyt mielenosoitus, jonka järjestäjätahoina on mm. Luonto-Liiton metsäryhmän Kaadetaan kaava -kampanja sekä aktiiveja eri puolilta kaupunkia. Laajasalon Stansvik on hyvinkin mahdollisesti se paikka, jossa kansalaistoiminta osoittaa voimansa; kansalaistoiminta, joka laajentaa Maankäyttö- ja rakennuslain tiukkaan maantieteelliseen läheisyysperiaatteeseen perustuvan, asukkuuteen ja naapurustoon perustuvan osallisuuden käsitettä. 

Kävin 23.7.2008 luontoretkellä Stansvikissä. Silloin oli siis jo hyvin tiedossa, mitä alueen päänmenoksi on kaavailtu. 

Kutsun mukaani nostalgiamatkalle maisemiin, joita ei mahdollisesti kohta enää ole. Ikuistin nämä maisemat silloin kesän 2008 luontoretkellä.

Tämän metsäpolun paikalle on kaavailtu Stansvikin uuden asuinalueen päätietä.

Näillä oksilla asusti jonkin aikaa kolme lapinpöllöä samanaikaisesti!

Kalliotuhkapensas, joka on niin harvinainen, että jo se olisi riittänyt syyksi pitää Stansvikinniemi Helsingin ympäristölautakunnan ehdottamalla suojelualueiden listalla. Mutta ei, sillä kaupunkisuunnittelulautakunta päätti, että sillä on suurempaa luonnonsuojeluasiantuntemusta, ja poisti sen lopullisten suojelualueiden listalta.

Keltamaite.

Helsingin luultavasti vanhimmat ikihongat kasvavat täällä. Osa näistäkin ollaan kaatamassa.

Stansvikin Uudenkylän mökkikylääkään ei enää pian ole. Tai ainakin Helsingin kaupunki - tuo "Maailman toimivin kaupunki" on kaavaillut niin.

Stansvikinharju sentään ollaan jättämässä rauhaan, vieläpä tekemällä siitä suojelualue. Tosin eivät sitä rauhaan tule jättämään alueen 15 000 uutta asukasta, jotka tulevat pian kuluttamaan harjun puhki.

Tämä kaiverrus symboloi Pro Stansvikin taistelua. 

Vuosina 2006-2008 ylläpitämäni Laajasalon luontoblogit ovat edelleenkin olemassa arkistoina ja löytyvät osoitteista http://prostansvik.blogspot.com ja http://prokruunuvuori.blogspot.com.

Sienet: ilmaista lähiruokaa lähimetsästä

Olen sienestänyt jo siitä asti kun roikuin isäni mukana mummolani sienimetsässä, Vantaan Kartanonmetsässä. Enkä tyytynyt vain hengailemaan mukana, vaan jo lapsuudesta olen myös syönyt sieniä. Nuorena sienimetsäni oli Myyrmäen ja Kaivokselan välinen Vaskivuori; nyttemmin poimin särpimeni etupäässä Porvoon metsistä; Humlasta ja myöhemmin syksyllä Sikosaaresta, joka on pomminvarma suppilovahveropaikka.

Kun opiskelin varsin äskettäin luonto- ja ympäristöneuvojaksi, tutkintooni kuului myös tämän poimintaharrastukseni ammatillistaminen, mistä sain keruutuoteneuvojan sertifikaatin, ja saan paitsi poimia sieniä, marjoja ja yrttejä, myös pitää em. aiheista kursseja ja vetää retkiä. 

Suomessa, ja yleensäkin Euroopassa, sieniharrastus on itäpainotteinen. Venäjällä ja Virossa on vanha, elinvoimainen sienestyskulttuuri, ja Suomessa itäisyys näkyy siten että sieniharrastus painottuu itäiseen Suomeen. Sienikulttuureissakin taitaa olla maantieteellisiä painotuseroja; asuessani Norjassa 2007-2009 tämä näkyi siten, että osallistuessani Oslon yliopiston sieniretkelle muut osallistujat toivat minulle kaikki rouskut, koska pitivät niitä epäilyttävinä ja pitivät minua Itäisten Maiden Rouskueksperttinä. Venäjällä poimitaan vieläkin punakärpässieniä huumausaineiden korvikkeina, ja idässä myös välillä pannassa olleen mustarouskun poimimiskulttuuri pysyi voimissaan. 

Rouskujen lisäksi Suomessa osataan poimia herkkutatteja, kantarelleja, suppilovahveroita, lampaankääpiä ja ukonsieniä, ja mikäs siinä, erinomaisia sieniähän ne ovatkin. Haperot sen sijaan ovat jääneet suurelle yleisölle hävettävän tuntemattomiksi, mihin ei ole mitään syytä, sillä ne tunnistaa oman, kullekin lajille tyypillisen tunnistevärinsä ja helposti käsiin hapertuvan rakenteen ansiosta. Haperot ovat turvallista poimittavaa, sillä ainuttakaan myrkyllistä lajia ei mahdu joukkoon; ainoastaan punaiset haperot on syytä maistamalla varmistaa ettei ota kirpeitä lajeja.

Tällä kertaa sunnuntai-iltana noin tunnissa saaliini oli sen kummemmin etsiskelemättä nelisen litraa. 

Suppilovahvero. Sen voi säilyä kätevästi kuivattamalla, kuten muutkin ohutmaltoiset sienet. Sienet voi kuivattaa esimerkiksi liesituulettimen päällä, saunan jälkilämmöllä tai erityisessä hyötykasvikuivurissa. Sellaisen saa muutamalla kympillä. Suppilovahveron voi sekoittaa yhtä maukkaaseen kosteikkovahveroon tai lievästi myrkylliseen rustonupikkaan, minkä erottaa suppilovahverosta lähinnä sillä, että sillä ei ole varsinaista lakkia, vaan keskeltä kohonnut "nupikka".

Vasemmalla Suomen satoisin sieni, eli kangasrousku. Se pitää ryöpätä, eli kuten nykyään suositellaan sanottavaksi, keittää runsaassa vedessä ja kaataa vedet pois. Oikealla sikurirousku, jonka lakki on punertavampi ja heltat tummemmat kuin kangasrouskulla. Sikurirousku on siitä harvinainen rousku, että se on herkullinen semmoisenaan ilman esikäsittelyä. Sikurirouskun erityistuntomerkki on sen aromaattinen, hieman kanelimainen tai currymainen tuoksu (4-vuotiaan tyttäreni mielestä se tuoksuu kanelilta, ja muuten sienten tuoksua kavahtava 7-vuotias tyttäreni ei selvästikään pitänyt tämän tuoksua epämiellyttävänä). Sikurirousku on oman sieniguruni Lasse Kososen lempisieniä.

Sikurirouskuja. Vahinko, että internettiin ei saa tuoksua liitetyksi mukaan.

Karvarousku eli karvalaukku on mielestäni kaikkein kaunein sieni. Sekin on keitettynä hyvä. 

Sama alhaalta.

Keltaorakas ei ole aivan yhtä herkullinen kuin vaalea orakas - yksi suosikkisienistäni - mutta menee mainiosti sienisaaliin täytteenä.

Limanuljaska on lainannut nimensä niljakkaille ihmisille. Kun siitä poistaa limaisen pintakelmun, alta paljastuu erittäin maittava ja usein myös varsin toukaton sieni. Pahamaineinen pintakelmu tekee limanuljaskasta itse asiassa varsin käyttäjäystävällisen, sillä roskat lähtevät sen poistamisen myötä.

Näin upeaa maltoa eli sienilihaa limanuljaskalla on. 

Sienestämisessä tulee kaupan päälle ulkoilua, itsensä hoitamista metsässä. En voisi tämän enempää suositella.